E niin kuin Eastwood

Clint Eastwood on syntynyt 1930. Hän on saanut kaksi Oscaria ohjauksistaan, mutta kymmenistä roolitöistään huolimatta ei koskaan näyttelijänä

Omissa ohjauksissaan Armoton (1993) ja Million Dollar Baby (2005) Eastwood on kyllä huomioitu parhaan miespääosan ehdokkuudella, muttei palkinnolla. Sivuosassa Eastwoodia ei osaa edes kuvitella. Ettäkö Dirty Harry sidekickinä?

Olisi turha pohtia mistä elokuvassa Eastwoodi tulee ensimmäiseksi mieleen. Hänen merkittävät, populaarikulttuurin ikoneiksi noteeratut näyttelijätyönsä perustuvat sille, mitä hän EI tee näytellessään tiettyä hahmotyyppiä, olipa kyseessä katkera cowboy, katkera poliisi tai katkera vanhus. Hän ei puhu. Hän ei liiku. Hän ei ota kontaktia vastanäyttelijöihin. Hän ei näytä olevan tietoinen arvostaan.

Tällainen itsetiedottomuus on tietysti pisimmälle vietyä äijämaskuliinisuuden itsetietoisuutta. Toteemimainen hahmo näyttää olevan kohtauksessa mukana vain siksi, että hänen reaktionsa toteutuu juuri sillä kohtaa kuin katsoja kohtaukselta odottaa, mutta aavistuksen verran odotettua nopeammin tai isommin. Tämän aavistuksenomaisen eron huomaa, koska ratkaisevat kohtaukset etenevät muutoin niin tarkassa rytmissä - ja koska Eastwoodin hahmo katsoo suoraan kameraan.

Koko uran ikonisin kohtaus onkin sikäli loputtomiin siteerattu "Make my day" -kohtaus Dirty Harryn takaa-ajossa: katsoja asetetaan samaan näkökulmaan kuin tunnelin kokoiseen tyhjyyteen (oik. magnumin piippuun) tuijottava uhri. Näin reaktiohetkeä seuraa katsojalle tarjottu ajatus siitä, mitä on jäljellä äärimmäisen väkivaltakohtauksen huipennukseksi: tyhjyys ja se liioiteltu elottomuus, johon olemme olleet samaistumaisillamme kylmää toimintasankaria seuratessa.

Fiksut ohjaajat, kuten Eastwood itse, ovat harkitun harvakseltaan käyttäneet hyväkseen Eastwoodin itsestään rakentamaa myyttiä. Elokuvassa Hiljaiset sillat (1995) arkiseen aviopetostarinaan tuo poikkeuksellista jännitystä miespääosan itselleen varannut Clint Eastwood. Tausta kovaotteisten rikosfilmien tähtenä herättää erilaisia odotuksia romanssikaavan murtamisesta kuin vaikkapa Kevin Costnerin tai Harrison Fordin käyttäminen samanlaisessa roolissa aiheuttaisi.

Nuorena miehenä Eastwood esitti hahmoja, jotka vaikuttivat olevan peräisin kyseisen genren edeltävästä vaiheesta: westernien kultakauden pyssysankareiden armottomuutta, poliisifilmejä edeltäneiden film noir -sankareiden autistisuutta. Se luonteen synkkyys, mihin John Waynen ja Robert Ryanin kaltaiset äijäsankarit vihjasivat rooleissaan, sai tulla Eastwoodin hahmoissa hallitsevaksi ominaisuudeksi. Vanhusrooleissaan hänen ei ole sitten tarvinnut muuta kuin esittää omaa itseään, sukupolvireliikkiä, joka vielä yhdeksänkymppisenä sanelee realismin kriteerit sekä ohjaajana että mediapersoonana ("En tiedä paljonko minulla on lapsia").

Eastwood on käyttänyt muita näyttelijöitä korvaamaan itseään sukupolvireliikkiroleissa. Esimerkiksi käy hänen ohjaamansa Rakasta minua, Frank (Breezie, 1973). Vaikka tarina sijoittuu 1970-luvun Los Angelesiin, elokuvasta on tunnistettavissa westernille tyypillinen yksinäisyytensä synkistämä sankari, jota esittää William Holden. Hänen kovettunut luonteensa ei johdu taistelusta roistoja vastaan vaan valtapeleistä sukupolvensa naisten kanssa. Westernien tavoin hän joutuu todistamaan luonnonkansalle (=hippitytölle) säilyttäneensä sekä vilpittömyytensä että itsenäisyytensä.

Jos saisin valita minkä tahansa Eastwoodin näyttelijäsuorituksen katsottavaksi arkistoesityksenä niin valitsisin Don Siegelin ohjaaman Pako Alcatrazista (1979).