Katharine Hepburn syntyi 1907, kuoli 2003 ja huomioitiin urallaan neljällä Oscarilla.
Mikä elokuva tulee ensimmäiseksi mieleen Hepburnista?
Katsoin keväällä koronahankintoihin kuuluneen Pitkän päivän matka yöhön (1968), joka edustaa Hepburnin klassikkonäytelmien kautta. Filmatisointi on erittäin uskollinen kamarinäytelmän pienimuotoisuudelle ja tekstipitoisuudelle, joten kolmetuntista elokuvaa ei jaksaisikaan ilman Hepburnin räjähtäviä tunteenpurkauksia, joissa minuutin sisällä hän siirtyy ilmaisemaan vihaa, syytöstä, katumusta ja itsesääliä.
Ei sellainen nopeus mikään esteettinen arvo ole, mutta pakottaa muut näyttelijät pysymään tarkkaavaisina, mikä taas terävöittää draamaa. Hepburniin liitetyissä lukuisissa legendoissa eräs ihailtu yksityiskohta on se, miten hän "hankki" kolmelle vastanäyttelijälleen näiden ainoat Oscarit: Henry Fondalle, James Stewartille ja Humphrey Bogartille. Kyse on juuri siitä tarkkaavaisuuteen kannustamisessa, jossa naisnäyttelijät ovat olleet useammin sparraajan kuin sparratun osassa.
Kaikki Hepburnin uralla näyttää olleen nopeaa ja määrätietoista, aina niihin hitaisiin klassikovuosikymmeniin, 1960-80-luvuille saakka. Siihen aikaan kun Hepburn hypähteli julkisuuteen 1930-40-luvuilla KAIKKI näyttelijät replikoivat nopeasti, ja tätä nopeutta pidettiin itseisarvona. Ja silti, filmihistorioiden mukaan, Hepburn erottui kirkkaasti joukosta.
Oscareistaan kolme Hepburn napsi myöhäisuralla. Vähän sisäpiirin hyvittelyiltähän ne vaikuttavat: vaarallinen radikaali teki enää kilttejä vanhusrooleja. Tracy & Hepburn -elokuviin (9 kpl) kohdistettu ihailu tuntuu sekin Hollywood-julkisuuden itsesäätelyltä, ikään kuin villikko Hepburn olisi saatu taltutettua kunhan oikea äijäkonservatiivi löytyy hänellekin partneriksi. Enpä niistä ole itse nähnyt kuin kaksi tai kolme.
Tuo kehuttu O'Neil-filmatisointikaan ei herää eloon millään, koska se on kirjaimellisesti pelkkä filmille siirto hyvin niukoilla elokuvallisilla keinoilla avustettuna. Leijona talvella -elokuva on myöhäisistä filmeistä ainoa, jossa Hepburnin glamourille tuntuu löytyneen uutta genrekohtaista käyttöä.
Jos minkä tahansa Hepburnin näyttelijäsuorituksen saisi nähdäkseen arkistossa, niin valitsisin vuoden 1932 esikoisfilmin, pre-code irrottelun A Bill of Divorcement.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti