Julius Henry ”Groucho” Marx syntyi 1890 ja kuoli 1977. Hän ei Oscareita kaivannut, mutta maailmankaikkeus kaipaa häntä, sillä historia ei toistu, ei etenkään taiteenhistoria. Mykkäfilmien puhkeaminen ääneen ja kaksiulotteisen näyttämötilan murtaminen oli kosminen tapahtusarja, josta syöksyi esiin ainutkertainen olento, animaatiofilmien elastisuudella reagoiva Groucho Marx. En taatusti ole ainoa, jolle vallankumouksen esikuvana on tärkeämpi ollut tämä Marx kuin se viisaampi ja virallisempi.
Marx-veljesten komediat ovat oikeastaan sarja klassikoiksi muuttuneita sketsejä. Mikä niistä tulee ensimmäiseksi mieleen Grouchosta?
Haluaisin, että se olisi Sardiinimysteerion (1949) kohtaus, missä hän tapaa nuoren Marilyn Monroen. Tuo minuutin mittainen kohtaus on täysin vailla energiaa ja ajatusta kummaltakaan osapuolelta, mutta juuri se vahvistaa oletukseni, että se murros, jonka Groucho teki tiettäväksi verbaliikallaan, toteutui Marilyn kohdalla mimeettisesti. Haluaisin ajatella, että he tietämättään mullistivat elokuvanäyttelemisen rajat ja ihanteet - niin täydellisesti, että Bressonin ja Kaurismäen filmit tuntuvat kuin taiteenalansa vaihtoehtohistorialta, missä näyttelijät on korvattu fenomenologisilla paperinukeilla.
Ajattelutapani Marilynistä muuttui kun luin jostain (D. Thompson taas), että MM oli oikeastaan hauskempi ja seksikkäämpi valo- kuin elokuvissa. Totta! Stilleissä MM on se filmitähti mitä kuvittelemme näkevämme valkokankaalla. Elokuvissahan hänen elekielensä ei tunnu koskaan pysähtyvän tiettyyn muotoon. Samalla tapaa GM:n verbaliikka ei koskaan seisahdu tietylle vitsailevan väärinkäsityksen tasolle, vaan hän jatkaa hävyttömän kiemurtelun saattelemana väärintulkinnasta ylitulkintaan ja sen jälkeen vielä itseironiaan tulkinnan lähteenä, ja mitä tahansa toinen osapuoli vastaakaan hän käyttää tämän sanoja materiaalina edellisen vitsailunsa temaattiseen (usein kaksimieliseen) tai tilannekohtaiseen kehittelyyn entistäkin absurdimmaksi ja hyökkäävämmäksi.
Ja molempien performanssi tilanteessa kehittyy parhaimmillaan nonsenseksi. MM:n kohdalla tämä verbalisoituu vauvamaiseksi jokelteluksi ja Grouchon tapauksessa siihen että hän hyppää puhekumppaninsa syliin vauvamaiseen haliin. Molemmilla on viihdyttävyytensä genretaustana vaudevillen pitkä perinne: MM:lla pornahtava burleski jossa saa nauraa koomisen härskeille naishahmoille, GM:lla standupin edeltäjät joiden keralla saa nauraa härskille komiikalle. Nonsenseksikästä? Sitäkin.
Ei siis ihme, jos Sardiinimysteeriossa GM ei saa irti MM:sta yhtäkään vitsiä vaan toteaa vain suoraan kameralle että onpas hölmöä edes heittää huumoria siitä että miehet seuraavat MM:a kadulla. Elämää suuremmat myyttihahmot eivät mahdu samaan universumiin, totesi Umberto Eco.
GM:n ja MM:n rinnastus on sinänsä kohtuuton, että Groucholla oli aina tukenaan veljessarjan rutinoitunut tuki: he olivat samalla aallonpituudella, yllyttivät toisiaan keksimään järjettömään konfliktiin järkeviä reaktioita. Harpo ja Chico palauttivat etualalla esitetyillä klovninumeroillaan tasapainon täysin anarkistiselta vaikuttavaan skenaarioon. Musiikkikohtauksilla puolestaan tasoiteltiin filmin äänitila ja tuotiin rytmi elokuvan kokonaisrakenteeseen. Genreankkurina ja tunnelman rauhoittajana toimi myös veljessarjan nuorin, täysin eri rekisterissä ja aallonpituudella esiintynyt Zeppo. Filmihistorioissa korostetaan, että veljeksiä oli mahdotonta kenenkään ohjata, mutta heidän keskinäinen kemiansa toimi ilmeisesti yhtä hyvin vaudeville-näyttämöillä kuin filmistudioilla.
Jos mitä tahansa Groucho Marxin filmeistä saisi kokeakseen valkokankaalta niin ehkä vertailun vuoksi jonkin niistä soolouralla jatketuista elokuvista, joista en liene yhtäkään nähnyt. Marilyniltä haluaisin nähdä teatterissa Piukat paikat kuullakseni mille kohtauksille ihmiset eniten nauravat sitä katsoessaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti