Emma Thompson on syntynyt vuonna 1959 ja palkittu yhdellä Oscarilla pääosasta (Talo jalavan varjossa, 1992) sekä yhdellä Oscarilla käsikirjoituksesta (Järki ja tunteet, 1995). Mikä elokuva tulee ensimmäiseksi mieleen Thompsonista?
Eipä ainakaan Saving Mr Banks (2013). Se on nykypäivälle ominainen kepoisa suurmiesfilmi, jossa Thompson esittää Walt Disneyn (Tom Hanks) pehmittelemää puritaania, peribrittiläistä kirjailijahahmoa. Kuitenkin juuri sen elokuvan kohdalla Thompsonin kollega Meryl Streep nosti metelin, koska katsoi Thompsonin jääneen vaille ansaitsemaansa Oscaria. Ihan vaan siksi, että Walt Disneystä kertova filmi on väistämättä pahasta, koska mr Disney oli niin rasisti ja sovinisti ja antisemitisti. Streepin järkeily kai menee jotenkin niin, että naisnäyttelijä joutuu tekemään juuri taiteilijana ainutlaatuisen hienoja ponnistteluja tällaisessa elävän elämän pahista sterilisoivassa elokuvassa, ja siksi hänelle kuuluisi väistämättä Oscar.
Mr Banks -elokuva saa suosiolla painua unhoon, mutta Oscar-kohu sen ympärillä olkoon todiste siitä, miksi Emma Thompson on kaikkea sitä mitä Meryl Streep haluaisi olla: valpas ja nopea reagoimaan vastanäyttelijään ihan ilman metodinäyttelemiseltä näyttävää poseeraamista, mutta myös suhteellisuudentajuinen joukkuepelaaja niin elokuvien sisällä kuin bisneksessä.
Eipä kai muuta isompaa mokausta ole hänen uralleen osunutkaan kuin avioliitto Kenneth Branaghin kanssa, ja sekin joukkuepeli tuotti sentään elokuvan (Paljon melua tyhjästä, 1993), jonka jäljiltä epookkikuvaukset ja Shakespeare muuttuivat trendikkäiksi (Hamlet, Romeo + Juliet, Richard III, Rakastunut Shakespeare, Titus, Venetsian kauppias, jne).
Pitkän päivän ilta (1993) ja Talo jalavan varjossa kestävät edelleen nekin videokatselun vaikkapa joka toinen vuosi. Mutta itselleni läheisin Thompsonin filmeistä on ollut Carrington (1995), jonka värikkäästä bloomsburylaisesta boheemipoppoosta Thompson erottui päättäväisenä ja tarinan aikana poikatytöstä polyamorikoksi kypsyvänä utopistina. Olisin voinut vaikka vannoa, että elokuva on ilmestynyt jo vuosikymmen aiemmin, niin ison tunnevaikutuksen se on jättänyt. Olen halunnut esitellä Carringtonia videolta milteipä historiantodisteena, että toisenkinlainen elämäntapa kuin ydinperheet on paitsi toimivaa myös taidetta. Vaan, tietenkään, tuon elokuvan kollektiivikuvaus ei olisi niin riipaiseva, jollei sen toisena keskipisteenä olisi Jonathan Prycen esittämä ironiaa suurempi taiteilijaluonne. Elokuvan on ohjannut oman käsikirjoituksensa pohjalta Christopher Hampton, näköjään yksi ahkerimmista ja laadukkaimmista adaptaation ymmärtäjistä, ja siksi niin tuntematon nimi nykypäivän filmimarkkinoilla.
Jos yhden tietyn Thompsonin filmin saisin nähdäkseni valkokankaalla niin se olisi mikä tahansa erikoisempi genrefilmi jota en ole nähnyt, kuten Judas Kiss (1998). Aika kamalalta kyttäkaksikkötarinalta se vaikuttaa, mutta siinä voisi nähdä Thompsonin FBI-agenttina vastanäyttelijänään komisario Alan Rickman; "The two combative officers enjoy showing up one another during their investigation, as well as commiserate about their jobs and personal foibles." (Wikipedia) Hmm. Vaikkei naurattaisi niin voisi hymyilyttää syvästi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti