KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2022

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

LOJP-näytelmäni pyöri 28.5. saakka

Helsingin kirjamessuilla ilmestyi runokirjani Arpapapitar

Scifi-luentoni Hämeenlinnassa 12.11.

Tukholmassa leffafestareilla 17.-19.11.



tiistai 4. elokuuta 2020

D niin kuin Delpy

Julie Delpy on syntynyt vuonna 1969. Vuonna 1985 Godard löysi hänet elokuvaansa Détective, mistä alkoi hänen määrätietoinen uransa sekä ranskalaisen että kansainvälisen elokuvan tähtenä.

Mikä elokuva tulee ensimmäiseksi mieleen Delpystä?

Tietysti se kokonaistaideteos, sukupolvensa idealismin säilönyt Rakkautta ennen... -trilogia (1995-2013), jonka vuosikymmeninä Delpy muuttui ranskalaisesta nymfetistä kiroilevaksi amerikkalaistädiksi. Missään muissa elokuvissa hänen sanavalmis, svengaava, seksikkyydestään yhtä aikaa epä- ja itsetietoinen näyttelijähabituksensa ei ole niin suvereeni kuin näissä elokuvissa, joiden repliikkeihin, hahmoihin ja jopa musiikkiin hän sai tuoda oman osuutensa. Romanssifilmien tärkeimmäksi yksittäiseksi teokseksi tämä kokonaisuus olisi voinut muovautua ilman miespääosan haaleahkoa Ethan Hawkea, muttei taatusti ilman Delpyä.

Delpy olisi varmasti noussut kuuluisuuteen ja itsenäiseksi ohjaajaksi muutakin kautta. Mutta ilman Ranskan & Amerikan naittavaa trilogiaa hänen filmografiassaan olisi vain nuoruusvuosien sirkuttavia indie-rooleja ja keski-iän happamia romcomeja. Ura-artikkeleissa Delpyn "löytymiselle" mainitaan tärkeäksi myös Agnieszka Hollandin Europa Europa (1990), mutta 2000-luvulla tuo jugendblondina kohkaava freeseys ei enää avaudu, ainakaan devarilta katsoessa.

Vaikka Delpyn varhaisiin töihin kuuluu myös pieni rooli Carax'n (1986) ja Kieslowskin (1993) filmeissä, olisi mahdotonta kuvitella, että hänen bambimaisilla kasvoillaan olisi luotu samanlaista uraa kuin Binoche. Tai toisinpäin: että Binoche tekisi pelkän tissiroolin kauhukomediassa (Amerikkalainen ihmissusi Pariisissa, 1998).

Jo varhain Delpy tyypittyi pienten tuotantojen eksoottiseksi sivuhahmoksi, joissa hurmasi lähinnä sillä että näytti ulkopuoliselta, mukaan lukien Mika Kaurismäen hämmästyttävän onnistuneessa porukkakuvauksessa L.A. Without a Map (1998). Missä muussa elokuvassa voisi edes kuvitella samaan autoon niin erilaisia näyttelijätyyppejä kuin Delpy, David Tennant ja Vincent Gallo?

Delpyn mahalasku taiteilijana oli vampyyrikreivittären valinta feminismin isoäidiksi, jonka hahmossa hän halusi sementoida paikkansa elokuvahistoriassa. Uran ainoaksi taideohjaukseksi tämä epookkifilmi (Kreivitär, 2009) oli niin virheetön kuin voi toivoa, mutta samalla mitäänsanomaton, vailla historian sisäistänyttä draamaa jolla uudelleentulkita Báthoryn merkitys aikakautensa uhrina. Samalla kävi selväksi, ettei Delpy osaa vaatia itseltään taideohjaajana sen vertaa kuin mitä hän asettaa itselleen vaatimuksia komediaohjaajana: tyyppihahmolla irroittelua, suorastaan jatsahtavaa vastanäyttelijän tunnetilaan tarttumista ja sen ruokkimista. Isoin ongelma Kreivittäressä oli tietysti käsikirjoituksen värittömyys ja verettömyys, täydellinen draaman puute.

Muut Delpyn neljä ohjausta ovatkin olleet sitten romcomeja. Ne räiskyvät värikkäästi, mutta ilman mitään kuria eksyvät kökköjen vitsien ja typerien jenkki/Ranska-typioiden varaan.
Delpyllä ei tunnu olevan muuta mallia käsikirjoittajana ja ohjaajana kuin oma pendelöintinsä kansallisuuksien ja uusioperheiden välillä. Silti hänestä on tullut esikuva elokuva-alan naistoimijasta, joka liikkuu sujuvasti sekä amerikkalaisessa että mannermaisessa filmibisneksessä.

Delpyn viimeisintä, käsikirjoittamaa ja ohjaamaa äitidraamaa My Zoe (2019) en ole nähnyt, mutta  menisin katsomaan sen jo nimen vuoksi. Aikoinaanhan Delpy teki nimiroolin arthouse-väkivaltafilmissä Killing Zoe. Miksi palata nimeen nyt näin erilaisessa elokuvassa, jollei tehdäkseen metakommentaaria omasta urastaan? Vastinparina filmissä näkyy olevan Daniel Brühl, samoin kuin oli Kreivitäressä, joten mitään romanssina sykähdyttävää kokemusta ei siedä sentään odottaa.

Jos minkä tahansa Delpyn näyttelijäsuorituksen saisi nähdäkseen arkistossa, niin valitsisin vuoden 1998 tv-tuotannon Rikos ja rangaistus. Se, miten railakas ranskalainen pidättelee itseään esittäessään eteeristä Soniaa klassikkosovituksen sallimissa rajoissa, voisi opettaa jotain mitä en edes haluaisikaan oppia tietämään.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti