G niin kuin Grant

 

Cary Grant syntyi vuonna 1904 ja kuoli 1986.

Mikä elokuva tulee ensimmäiseksi mieleen Grantista?

Minulle, kuten varmaan monelle muullakin, ensimmäiseksi nousee mieleen Hitchcockin Vaarallisen romanssi (1959). Se on se toinen Hitchcock-elokuva josta en pitänyt vuosikymmeniin, koska sen huumori ja jännitys näyttivät niin lapsellisilta (etenkin kuuluisa maissipeltokohtaus). Se toinen on Varkaiden paratiisi (1955), jota en tänäkään päivänä jaksa katsoa loppuun saakka. Siinäkin on kyllä huikean nokkelaa replikointia ("Rannalta katsoen näytti että taivutatte ranskan verbejä") ja Grace Kelly on yhtä ylimaallisen kaunis kuin "Vaarallisen romanssin" Eva Marie Saint – mutta juuri nämä elokuvat loivat käsitykseni Cary Grantista ihrakasvoisena tylsimyksenä joka vain tallustelee läpi erotiikalla ja jännityksellä ladattujen kohtausten. Vasta muutama vuosi sitten tajusin, että sehän juuri on hänen juttunsa.

Grant ei ollut ehkä koomikko näyttelijäfakiltaan, joskin akrobaattisen eleikäs aina tarvittaessa, mutta komedioissa hän oli parhaimmillaan ja toi jännäreihin Hitchcockin tarvitsemaa humoristista seksikkyyttä.

Parhaat elokuvansa Grant teki hyvinkin lyhyellä aikavälillä. Hänenkin kohdallaan pitää paikkansa tässä Elokuvakuu-bloggaussarjassa tutkimani sääntö, että filminäyttelijä tekee tarkinta roolityötä kolmikymppisenä. Kaikki nämä klassikot seitsemän vuoden sisällä:

• 1944 Arsenikkia ja vanhoja pitsejä
• 1940 Skandaalihäät 
• 1940 Lempivaimoni 
• 1940 Meidän vastaeronneiden kesken 
• 1939 Vain enkeleillä on siivet
  
• 1938 Vakka kantensa valitsee 
• 1938 Hätä ei lue lakia 
• 1937 Rouvani sulhanen 

 

Cary Grant on ehkä Hollywoodin kunniakkain tuote, tärkeämpi kuin hänen yksittäiset elokuvansa. Filmikameran arvostamat suuret ilmeikkäät kasvot säilyttävät arvokkuutensa valkokankaalla vain jos keho seuraa sen liikkeitä kuin tarjoilija kantamustaan, ja siinä taidossa Grant osoittautui ilmeisen virtuoosimaiseksi. Heti kun siihen päähän laitettiin hattu hän näytti jähmettyvän epävarmana mitä tehdä: tämän elottomaksi käymisen voi todentaa esimerkiksi Vain enkeleillä on siivet -melodraamasta, jonka pääosassa tuntuu olevan Grantin naisellinen cowboyhattu.

 

Grant tuntuu aina olevan "supporting actor", silloinkin kun hän esittää pääosaa, tekevän osuutensa pienemmin jotta vastanäyttelijä ensin saisi ja sitten joutuisi esittämään osuutensa isommin. Tätä kohteliasta umpimielisyyttä Hitchcock käytti ohjatessaan Grantista julman isällisen rakastajan Notoriouksen (1946) Ingrid Bergmanille, mutta itselleni tuokin elokuva näyttäytyy väärällä tavalla melodraamalliselta, aivan kuten Hawksin edellä mainittu lentäjäcowboyfilmi. Toista äärilaitaa edustaa Hawksin Hätä ei lue lakia (1938), jossa Katherine Hepburn saa pomottaa "supporting"-osaansa pehmitettyä Grantia mielin määrin. Hepburn on aina kaksi askelta edellä tilanteen edellyttämää toimintaa, kun Grant on tasan askeleen ja katseen verran jäljessä havaitakseen mitä Hepburn juuri tekikään. 

 

Grantin asemasta elokuviensa näkymättömän hallitsevana hahmona kertoo olennaisen tämä tunnettu anekdootti:
Haastattelija: "Everybody would like to be Cary Grant."
Cary Grant: "So would I." 

Jos minkä tahansa Grant-filmin saisin nähdäkseni arkistoesityksenä niin valitsisin vuoden 1938 Vakka kantensa valitsee (Holiday), koska juuri sitä elokuvahistorioitsija Pomerance käyttää esimerkkinä Grantin virtuositeetista. Arkistopalveluiden puuttuessa tilaan sen nyt devarina.