KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2022

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

LOJP-näytelmäni pyöri 28.5. saakka

Helsingin kirjamessuilla ilmestyi runokirjani Arpapapitar

Scifi-luentoni Hämeenlinnassa 12.11.

Tukholmassa leffafestareilla 17.-19.11.



lauantai 15. elokuuta 2020

O niin kuin Olivier

Laurence Olivier syntyi 1907 ja kuoli 1989. Häntä pidetään yhtenä 1900-luvun suurimmista näyttelijöistä, niin teatterissa kuin elokuvissa, mutta mitä hänestä on jäänyt mieleen minun polveni leffaharrastajalle?


Ihmeellisten sattumien vuoksi onnistuin näkemään Olivierin näyttämöllä vielä vuonna 1986. Tavallaan livenä, vaikkei kuitenkaan. Olivierin rooli galaktisena hallitsijana oli järjestetty videolla, jättimäisenä puhuvana päänä, joka jupisi jotain viisauksia Cliff Richardin esittämälle, Maasta siepatulle muusikolle. Kyseessä oli Time-niminen musikaali, niin imelä ja naiivi ("like a science-fiction Sunday-school lesson") että sen ainoa arvokas osuus oli nähdä periaatteessa lordi Olivierin suurta näyttelemistä.

Tosiasiasssa mr O vaikutti yhtä elottomalta ja turhautuneelta kuin siinä viimeisessä tähtiroolissaan missä hän välttelee Marilynin lähenteltyjä (Prinssi ja revyytyttö,  1957) tai Brasilian pojissa (1978) missä hän laahustaa jahtaamassa Gregory Peckiä. Olivierin Oscar-palkittu rooli Hamletissa (1948) tai rooli brittien kansallisaarteessa Henry V:ssä (1944) ovat nekin olleet käänteisiä todisteita, ettei parhaidenkaan teatterinäyttelijöiden presenssiä voi aina toistaa valkokankaalla.


Eräs pätevä selitys Olivierin oletetulle suuruudelle onkin hänen egonsa eikä hänen taitonsa eläytyä suuriin rooleihin. Sikäli voisi päteä sekin henkilöstä lähtevä selitys, että moinen ego ei koskaan toipunut siitä, miten vaisummalta vaikuttaneesta (=vähemmän treenatusta) vaimosta (Vivien Leigh) kasvoikin miestään suurempi tähti.


Tai sitten teatterista elokuviin siirtyminen ei vain onnistu tietynlaisilta näyttelijöiltä. Sellaisilta jotka luottavat liiaksi kaunopuheisuuteensa. Se olisi selitys, miksi  klassikkotulkinnat tai kontrastointi nuoremman polven näyttelijöihin (esim. Olivier vs Hoffman Maratoonarissa) eivät tee sellaista säväystä kuin maineensa edellyttäisi. 


Peter O'Toole on kertonut miten hän nuorena näyttelijänä meni kavereidensa kanssa katsomaan Olivierin ja Richard Burtonin esityksiä, koska he halusivat oppia puhumaan ylätyylisen SÄVYISTÄ lontoonkieltä: siis puhumaan korkealla tyylillä mutta ilman yläluokan aksenttia. Veikkaan kyllä, että yhtä tärkeää heille oli samaistua suurten MIESnäyttelijöiden perintöön.


Keväällä katsoimme That Hamilton Woman -filmin devarilta. Siinäkin Olivier tekee vaikutuksen vain samassa merkityksessä kuin museoaarteet tekevät: hänen Nelsonissaan on suurmiehen järeyttä ja arvokkuutta, vaan onpa sitä aivan yhtä lailla Leif Wagerin tai Tauno Palon näyttelemissä suurmiehissä.


Jos yhden elokuvan saisi lordilta nähdäkseen arkistossa ihan ilman oman viskipullon suomaa maustetta, niin se voisi olla vaikkapa vuoden 1940 Ylpeys ja ennakkoluulo. Nähdä miten mr O selviää mr Darcyn roolissa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti