Anna Karina syntyi 1940 ja kuoli äskettäin, 2019 jouluna. En ole nähnyt häntä muissa kuin Godardin filmeissä, mutta mistä muistan hänet mieluiten?
Varmaankin Elää elämäänsä (1962). Se on muistikuvissa elämänmyönteisin ja silti yhtä harkitun villi kuin muut Godard-ohjaukset siinä, millaisten tilanteiden tunnelmaan Godard käyttää Karinaa vertauskuvana. Ja voi hyvin olla, että itselleni(kin) kaksikymppisen Anna Karinan hahmo on se ranskalainen koukku, joka houkutti yhä uudelleen Godardin filmeihin jo opiskeluvuosina, kun niiden ilmaisukieli tuntui turhauttavan käsittämättömältä.
Eikä Anna Karinan taiteesta, puolestaan, voi puhua ilman Godardia. On vähättelyä sanoa Karinaa ohjaajamiehensä muusaksi, kun lähempi vertailukohde olisi Truffaut'n ja Léaudin yhteistyö. Perinteisten, kauneutta raamittavien lähikuvien käyttö Karinasta ällistyttävän konservatiivisella tavalla toimi vastapainona muutoin avantgardistelle kuvan- ja leikkauksenkäytölle, samoin kuin Karinan levolias replikointi asioista, jotka eivät näytä lainkaan kuuluvan kohtaukseen ja draamaan.
Voi hyvinkin olla, että Anna Karina on kauneinta mitä valkokankaalle on koskaan heijasteltu, mutta olisi kohtuutonta rinnastaa häntä muihin ranskalaisten äijäohjaajien vaimonymfetteihin, kuten Vadimin Bardot'hon tai Polanskin Seigneriin. Karinan valkokangasseksikkyydessä on vähintään puolet elokuvan omaa taikaa, samoin kuin hermostuneen poikamaisen Jean Sebergin olemuksessa.
Elokuvahistorian biografiassaan David Thompson pohtii pitkällisesti mihin rinnastaa Karinan ja Godardin yhteistyö. Hän ottaa äärimmäiseksi vastakohdaksi Wellesin ja Hayworthin taiteilijaliiton, jonka vaiheet on kaikella katkeruudella käsikirjoitettu Nainen Shanghaista -intohimodraamaan (1947). Siihen verrattuna Godardin ja Karinan yhteistyön vaiheet ovat nähtävissä peräti seitsemässä elokuvassa, varioiden useilla eri tavoilla filmien sisälläkin sitä, mitä he toisiltaan odottivat - kohtuullisen tasaveroisina, väittää Thompson, ja voisihan niin tulkita myös Hullu Pierrot -elokuvasta (1965), mikäli se tosiaankin antaa äänen sille, miten Karina ja Godard (elokuvassa Belmondo) pyrkivät eroon toisistaan ja toistensa vaikutuksesta taiteeseensa.
Joskus 1984 tai 1985 Tampereella nähtiin kohtuullisen kattava Godard-retrospektiivi, olisiko ollut arkkitehtiopiskelijoiden järjestämänä. Moista kunnianosoitusta olisi mahdotonta kuvitella nykypäivänä. Tamperelaiset cinefiilit olisivat kiinnostuneempia seitsemästä Chuck Norris -filmistä kuin seitsemästä Anna Karina -filmistä.
Hesan arkistossa olisi pyörinyt kesällä Anna Karina -filmisarja, mutta en sitten koronankaan takia tohtinut lähteä sinne saakka ihan vain nähdäkseni ne kokemattomat klassikot peräti valkokankaalta. Moista ei tietenkään oikea leffaharrastaja tekisi, joten jotain on Tampere minussakin tylsistänyt.
Jos yhden Karina-filmin saisi valkokankaalta nähdäkseen, niin mitä tahansa Godard-ohjausta en valitsisi, kun esimerkiksi Alphavillea en jaksaisi katsoa edes devarilta. Mieluusti näkisin minkä vain 1970-luvun ei-Godard-ohjauksen vertailusta viisastuakseni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti