Meryl Streep on syntynyt joskus Hollywoodin ajanlaskun iltahämärässä ja esittänyt kaikkia mahdollisia naisrooleja. Mutta tuleeko mieleen yhtäkään taideteosta, jossa hän olisi ensisijaisesti luonteva?
Eipä tule. Ainakaan minulle. Tulee mieleen harhaileva katse, pärstää haparoivat sormet, kurkunpohjasta lähtevä replikointi – nämä ovat maneereja, joilla Streep on luonut paikkansa Hollywoodin ainoana Naisnäyttelijänä. Tämän etuoikeuden varhainen monopolisointi pitäisi herättää jokaisen leffakriitikonkin aivot, mutta Streepille vuodatettu ihailu on ollut hämmästyttävän yksipuolista, etenkin 2000-luvulla. Kun muita naisnäyttelijöitä ei ole päässyt miesnäyttelijöiden varjosta esille sen paremmin näyttelemisensä kuin kinemaattisen karismansa ansiosta, on Streep toiminut kuin toteemi ikään, ja sitä varmemmin mitä pidempään hän on ollut Hollywood-tuote.
Toteemin kaltainen asema ei tietenkään osoita, että Streep olisi päässyt siihen joillain muilla ansioilla kuin näyttelemisellään. Syyhän on päinvastainen. Kuten näyttelijäuraa kommentoivat kirjatkin toteavat (esimerkiksi Tampereen kirjastoissa viisi elämäkertaa) Streep on ollut aivan muuta kuin mitä naisnäyttelijöitä seksuaalisen vetovoimansa perusteella luokittava Hollywood on osannut ennakoida. Streepiä ilmiönä hehkuttamalla on jätetty paitsioon loputon määrä muita naisnäyttelijöitä.
Karen Hollingerin mukaan Streepin filmiuran vaiheet ovat perustuneet sivuosia (1975–1977) seuranneisiin trendeihin. Varhaiset pääosat (1977–1979) pohjustivat maineen taitojen perusteella ja sitten tähtiroolit (1981–1988) osuivat feminismin amerikkalaiseen kolmosaaltoon. Tähteys oli siis hänen osaltaan poikkeuksellisen myöhäinen saavutus verrattuna muihin naisnäyttelijöihin, jotka pohjustavat tähteytensä viimeistään kaksikymppisinä, usein vamppimaisilla rooleilla. Tämä aikuismaisempi tähtikuva loi perustan sille, mitä Streepin seuraavilta rooleilta odotettiin.
Kasarifilmejä seurasi se nelikymppisiä naisnäyttelijöitä ignoroiva vaihe (1989–1992), jolloin Streepille oli tarjolla vain hölmöjä komediarooleja, kunnes 1990-luvun puolivälistä alkaen hänen arvonsa alkoi uudelleen kasvaa jokaisen melodraaman ja Oscar-ehdokkuuden myötä.
Streepiä on pidetty todisteena siitä, että metodinäytteleminen ei ole kiinni pelkästään miesten lihaksisesta kurinalaisuudesta ja sosiaalisesta liikkkuvuudesta. Monet Streepin tunnetuimmista rooleista ovatkin melkoisia työvoittoja. Hänen olemuksessaan on jotain sietämättömän teennäistä, mutta silti hän on 99% varma takuu elokuvalle, että siinä on edes yksi oikeasti ajateltu hahmo, edes yksi muistettava hahmo.
Metodinäyttelemisen mestarillisuudesta voisi silti olla toistakin mieltä. Onko Streepin levottoman kehollinen esitys lopultakaan LAADULLISESTI niin paljon parempaa kuin vaikkapa Cate Blanchettin, Amy Adamsin, Jessica Chastainin tai Charlize Theronin?
Eipä ole.
Leffakriitikoiden tärkein huoneentaulu on se, että tuotannolliset syyt ovat aina merkittävämmät kuin mitä elokuvasta ja ensivaikutelmasta voi päätellä. Silti Streep on saanut osakseen sellaista jälkiviisasta tulkintaa, jossa unohdetaan leffakohtaiset tuotannolliset syyt ja oletetaan että juuri hän, enemmän kuin kukaan muu naisnäyttelijä, vaikuttaa siirtyneen harkitusta filmiroolista seuraavaan.
Todennäköisempi, taustatutkimusta edellyttävämpi selitys kuitenkin olisi, että Streepistä on tullut 1990-luvulta alkaen keskeinen osa kyseisiä tuotannollisia ratkaisuja. Etenkin siltä osin kuin hänen, ja vain hänen, sallitaan käyttää metodinäyttelemisen keinoja karaktäärin rakentamiseen.
Kysyttäessä mikä elokuva ensimmäiseksi tulee mieleen Streepistä vastaan osaltani Rautarouva (2011). Streep sai siitä Oscarin, mutta niinpä sai myös maskeeraus. Näyttelijäntyön ja maskeerauksen menestys olisi ollut mahdotonta ilman toista. Streepin luonnerooli hirviödiktaattorina ei olisi onnistunut ilman epookinherkkää maskeerausta, joka sai unohtamaan että kyseessä olikin Streep eikä Thatcher. Elämäkertafilmin erityinen meediomainen taikuus ei toteudu, jollei taitava näyttelijä löydä historiallisesta henkilöstä aiheena jotain niin merkittävää, että kärjistää siitä karaktäärin. Tarvittiin maskeeraus pehmentämään tätä kärjistystä ja tarvittiin Streep tekemään hirviöstä empaattinen uhri.
Ketään muuta amerikkalaista näyttelijää ei tule edes mieleen, joka olisi voinut esittää yhtä arvovaltaisen kireästi niin olennaista 1980-luvun poliittista hirviötä kuin Thatcher. Briteissä moisen roolin sisäistäviä näyttelijöitä voisi varmaan löytyä useitakin, mutta elokuvaTEOLLISUUDEN kannalta ainoa mahdollinen kompromissi suurhenkilöelokuvan ja poliittisen draaman välillä oli Streep. Tämä oli tuotannollisesti varmin mahdollinen ratkaisu. Siten filmiteollisuus toimii eikä mitenkään muutoin.
Ja tästä tullaankin siihen olennaiseen, neljän vuosikymmenen aikana eri tavoin toistuneeseen kysymykseen missä määrin Meryl Streep edustaa metodinäyttelijää, joka sopii 2000-luvunkin genretarpeisiin. Etenkin, jos menestyneiden filmien lopputuloksena on niin karikatyyrimäisiä rooleja?
Oscar-ehdokkuuksia Streepillä lienee enemmän kuin Emma Watsonilla elinvuosia. Muttei niitä pystejä kuitenkaan ole kuin kolme: Sofien valinta, Kramer vs Kramer, Rautarouva. Katherine Hepburn johtaa häntä toistaiseksi yhdellä Oscarilla, mutta aivan todennäköisesti Streep ehtii pokata vielä neljännenkin Oscarin.
Tästä elokuvateollisuuden itsesäätelystä voisi päätellä, että Streep on tärkeämpi osana Hollywoodin tähtikulttia kuin tähtinäyttelijänä itsessään. Näin siitäkin huolimatta, miten tarkkaan hän on sulkenut yksityiselämän uransa ulkopuolelle. Näin juuri siksi, että median kannalta ura ON yhtä kuin hänen elämänsä, jos on ollut mukana kuvioissa yli neljä vuosikymmentä.
Tietysti hänessä on myös Se Jokin mihin filmikarisma kiteytyy. Ranskalaisen luutnantin nainen (1981) on itselleni se elokuva, josta voisin katsoa yhä uudelleen juuri Streepin hallitsemia kohtauksia, ja oletan että se johtuu kyseisen filmin hyvin kohostetusta aiheesta: näyttelijyydestä elämäntapana ja epookista kollektiivisena itsepetoksena.
Tapaus Silkwood (1983) oli ensimmäisiä VHS-lainana katsomiani elokuvia. Mieleen se on jäänyt tietysti Streepin ansiosta. Jos jotain saisi arkistonäytökseen nähdäkseen niin sen haluaisin.
EDIT: Poistettu yltä väärä viite Streepin esikoisfilmiin, joka on tietysti Julia eikä Muistojeni Julia. Lainasin väärän filmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti