Hannah (elokuva)

Ranskassa rikostarina on aina eksistenssin syitä järisyttävä mysteeri. Mielikuva ei pääse muuttumaan kliseeksi, kun nuoresta ohjaajapolvesta ilmaantuu elokuvia kuten Hannah, joka on säästeliäs rikoksen selittäjänä ja erittäin harkittu hahmojen piirtämisesssä ulkoa käsin. Rikoksessa olennaista ei ole mitä tapahtui tai kuka oli syyllinen, vaan se miten syyllisyyden merkitykset välittyvät omaisilta sivullisille. Dialogia ei ole juurikaan ja kuviin keskittymällä ymmärtää enemmän kuin repliikeistä.

Hannahin ydin on Charlotte Ramplingin pienin ilmeenmurtumin esittämä isoäiti. Elokuva alkaa kuin Haneken Amour havaintoina vanhusten arjesta. Vartin kohdalla näemme mummon saattavan miehensä vankilaan. Tunnin kohdalla kuulemme ensimmäisen verbalisoidun syytöksen. Siinä välissä disorientoitunut mummeli yrittää käsitellä sitä, miten ihminen voi kätkeä syyllisyytensä ja miten koko maailma kenties perustuu näyttämömäisille esityksille... teatteri ja elokuva ovat helpottavia selitysmalleja, kun taas autistinen lapsi on pelottava todiste ihmisten sulkeutuneisuuden asteista.

Jep, poeettisen realismin koordinaatit ovat tosiaankin kohdallaan ja säästeliäästi siirrettyinä tähän mittasuhteiltaan pieneen tarinaan, mutta paljon mahdollisuuksia jää myös käyttämättä... belgialainen miljöö, italialainen ohjaaja ja ranskalaistunut brittinäyttelijä olisivat kohdanneet ehkä kirkkaammin jossain toisessa yhteydessä?

Ramplingin näyttelijäosuus on itsessään vivahteikkainta mitä tämä elokuva tarjoaa. Ohjaaja Andrea Pallaoron  taustoitus, että Rampling oli hänen tärkein syynsä ja motivaationsa tämän filmin tekemiseen, selittää paljon sitä luottamusta minkä varassa Hannahin hahmo valmistui kahden vuoden ajan.

Projektin viivästyminen oli, ohjaajan sanoin, sekä onnekasta että kamalaa. Tulipa sen aikana teattereihin toinenkin Ramplingin tähdittämä mummomysteeri, 45 Years (2015), mutta ohjaajalta kukaan ei kehdannut kysyä samankaltaisuuksista näiden elokuvien välillä.

Hannahin heikkous on sen epäröivä lopetus. Näytäntöä seuranneessa f2f-keskustelussa ohjaaja paljastikin, että muitakin vaihtoehtoja harkittiin. Ulkoisin merkein kerrottu sisäisen maailman muutos on toki haastava muoto filmille, ja puolitoista tuntia tätä on jo huikea suoritus.

Keskeiseksi metaforaksi nostettu rantautunut valas oli se kuvaidea, jonka ohjaaja kertoi lumonneen itsensä ja se mikä kuvattiin ensimmäiseksi. Tämä sallittaneen tekijän nuoruuden vuoksi. Kun filmi on muuten niin minimalistisen vihjeissään, lyhyt valaskohtaus muutoin sisätiloille omistautuneessa elokuvassa on kuin ... no, kuin julkilausuma metaforien mahtavuudesta.
Mahalasku, sanoisi katsoja.

Samaisessa keskustelussa ohjaajaa verrattiin Chantal Akermaniin ja ohjaaja kiittelikin Akermania yhdeksi esikuvistaan, eritoten uusinta No Home Movie -filmiä. Mutta itse katsoisin kyllä ennemmin tämän filmin uudestaan kuin Akermanin itseensä käpertynyttä estetiikkaa.

Omaan kysymykseeni ohjaajan uranäkemyksistä mr. Pallaoro vastasi, että edellinen filmi, pitkä esikoinen ja modernisaatio Medeia-näytelmästä oli sekin tragedian jälkiseurauksia käsittelevä filmi. Mutta Hannahista on tarkoitus alkaa trilogia, jonka toisen osan filmaukset ovat jo valmisteilla.

Sitä kannattaa odottaa. Hannahista näkee, että näyttelijöillä on vahva luottamus Pallaoron näkemykseen ja henkilöohjaamiseen. Yhdistettynä valikoivan hitaaseen kuvapainotteiseen kerrontaan se on sielukkainta - vaikkei ihan syvällisintä tai taiteellisinta - mitä eurooppalainen elokuva voi kuolleiden taideinstituutioiden keskellä tarjota.