KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2022

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

LOJP-näytelmäni pyöri 28.5. saakka

Helsingin kirjamessuilla ilmestyi runokirjani Arpapapitar

Scifi-luentoni Hämeenlinnassa 12.11.

Tukholmassa leffafestareilla 17.-19.11.



perjantai 18. marraskuuta 2022

The Son (elokuva)

 

Elokuvafestivaalin viidenneksi ja viimeiseksi filmiksi olin valinnut idioottivarman perhderaaman "The Son" (2022). Ja niinhän tällaisten valintojen kanssa käy, että tuntee itsensä idiootiksi katsoessaan jotain niin turhaa ja mitätöntä oikeasti merkittävien elokuvien jälkeen.

Syy valintaan oli se, että Florian Zellerin omasta näytelmästään tekemältä ohjaukselta oli perusteltua odottaa edes jotain siitä psykologisesta nokkeluudesta, jolla hän jekutti katsojia "The Father"-elokuvassaan (2020). Lisäksi olin nähnyt teatteritulkinnan näytelmätrilogian aloittaneesta "Äidistä" (2010) ja sekin antoi syytä olettaa Zellerin ymmärtävän oman tekstinsä paremmin kuin keskiverto draamaviihteen ohjaaja.

Mikään "The Son" -elokuvassa ei kuitenkaan osoittanut, että edes tekstissä olisi draamaa 2000-luvun tarpeisiin. Teinipojan masennusta ja ahdistusta ei käsitellä keissinä muttei siitä löydetä myöskään mitään uutta sanottavaa. Enimmäkseen elokuva etenee kuin täyttäisi psykobabblen värityskirjaa tutut huolikohtaukset kerrallaan: äiti on huolissaan, koulu on huolissaan, isä on huolissaan, psykiatri on huolissaan...


Vain psykiatrin hätävastaanotolle sijoitettu kohtaus on yllättävän dramaattinen nojatessaan siihen yksinkertaiseen kysymykseen, voivatko läheiset hyväksyä ettei rakkaus riitäkään, kun on tehtävä päätös sairaan ihmisen puolesta. 

No, teatterin ja elokuvan ei tarvitse antaa vastauksia, mutta jotain variaatioita hyvästä kysymyksestä sietäisi sentään ehdottaa jos kysymyksen esittää. Sen sijaan tarina etenee väistämättömään yllätyslopetukseen, jonka katsoja on arvannut alusta alkaen. Elokuva tarjoaa tämän perään vielä pienen epilogin ja siinä se sitten oli, Hugh Jackmanin ja Laura Dernin turhin elokuvasuoritus. Vanessa Kirby nähdään äitipuolena ja Anthony Hopkins pöyhkeänä isoisänä, ja he sentään osaavat eläytyä pieniinkin rooleihin, mutta ohjaaja ei ole keksinyt heille käyttöä, ehkä siksi ettei sellaista ole alkutekstissäkään. Ahdistuneena teininä mumisevaa nuorisonäyttelijää käy sääliksi roolihahmonsa ohitse.

Vuoden todennäköisesti turhin elokuva.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti