World War III (elokuva)

 

Ja sitten jotain aivan erilaista, sellaista millä vain elokuvafestivaalit voivat yllättää. Kaksituntista iranilaista taidefilmiä en olisi muuten harkinnut, mutta aamufilmin ja iltafilmin välissä ei ollut muuta vaihtoehtoa, johon ehtisin lounaalta. Sitä paitsi jos elokuvan nimi on "World War III" niin täytyyhän siinä jotain särmää olla? Nykyisessä maailmantilanteessa iranilainen "Kolmas maailmansota" tuntuu tietysti jäätävän huonolta vitsiltä, mutta iranilaisilla export-elokuvilla on onneksi täsmälleen vastakkainen maine kuin iranilaisilla export-aseilla.

No, "World War III" on todentotta elokuva jossa riittää särmää ja yllätyksiä, alkaen sen moniselitteisestä nimestä. Ehkä se tarkoittaa, että meneillään on kaikkien "maailmansota" kaikkia vastaan, oman menestyksensä ensisijaisuudesta kamppailevien yksilöiden välillä? Vai onko "maailmansota" jotain mikä näyttää iranilaisten kannalta pelkältä länsimaiden hirtehiseltä jatkosarjalta? Molempiin tulkintoihin elokuva antaa aihetta.

"World War III" on nimellään varoittaen erittäin mustan huumorin sävyttämä moraliteetti miehestä, joka nousee nollasta menestykseen, muttei muuta haluaisi kuin pitää lavasteen perheonnesta. Elokuvan viehätys on iranilaisen luokkayhteiskunnan vieraudessa eurooppalaiselle katsojalle. Mihin ihmiset siellä luottavat saadakseen oikeutta? Etenkin ihmiset jotka ovat onnettomuuden jälkeen irrallaan yhteisöistä: miten he säilyttävät itsetuntonsa oloissa joissa heitä kohdellaan kuin orjia?

Elokuvan alussa nähtiin ohjaaja Houman Seyyedin videotervehdys festivaaleille. Mikään ei sen leppoisuudessa vihjannut miten synkkä, surullinen ja vihainen elokuva on kyseessä, ei myöskään sitä miten vaivattomasti joku osaa edelleen tehdä tarinoivaa elokuvaa, aivan kuten maanmiehensä Asghar Farhadi parhaimmillaan. Seyyedi näkyy ohjanneen aiemmin viisi länsimaihinkin tuotua elokuvaa, jotka ilmeisesti ovat vain jääneet Farhadin, Kiarostamin ja Panahin teosten varjoon.

"World War III:n" juonesta voi sen verran paljastaa, että se on elokuva elokuvaviihteen tekemisestä, mihin yksinkertaisen köyhä mies temmataan kammottavaan tähtirooliin  vasten tahtoaan. Kameratapa on naturalistisen poimiva, mikä peittää alleen erittäin universaalin, ihmesadunkaltaisen tarinan rikkauden taakasta, rakkauden mykkyydestä ja koston välttämättömyydestä. On sitä trilleriksi näköjään sanottu ja todennäköisesti trilleriä odottavakin viihtyisi sen parissa.

Epäilemättä vuoden paras elokuva, jonka ainoa kompastus on viimeinen minuutti. Moraliteetilta lopetus onkin vaikeampi kuin miltään muulta genreltä, koska katsojalta viedään se viimeisen oman tulkinnan mahdollisuus.