Kaikki kirjoitus syntyy luetun varaan. Mitä enemmän lukee näytöltä, sitä luontevammalta kirjoitus näyttää näytön rajaamassa tilassa, johon se ilmestyy samalla tavoin maagisesti kuin elokuvista tutut kohtaukset, joissa tasainen näppiksen ratina synnyttää tekstiä hohtavalle kuvaruudulle. Näyttölaitteet houkuttavat silmää enemmän kuin kirjat ja keskeyttävät toistuvasti oikean kirjan lukemisen, olipa miten ammattilukija tahansa. On paljon isompi kynnys aloittaa tekstin kirjoittaminen edes läppärillä kuin pädillä joka on ympäri vuorokauden käden ulottuvilla.
Niinpä tänään kirjoitin 560 sanaa pädillä, koska huono omatunto nanowrimoon osallistumattomuudesta painoi mieltä. Olin pyöritellyt mielessä, miten aloittaisin romaaniversion "Hotelli Hidas Kuolema" -näytelmästä ja sen aloituskohtauksen parenteesin avaamiseen meni mukavasti jo 580 sanaa. Mutta miten ja miksi muokata varsinaista näytelmädialogia proosaksi? Yritin sitä myös edellisen näytelmän kohdalla ja pääsin eteenpäin vain kahden kohtauksen verran, vaikka käytin sentään kahta näkökulmahahmoa.
Nyt olen joka tapauksessa 2640 sanaa jäljessä nanottajien asianmukaisesta kirjoitustahdista. Yleensä olisin toisena päivänä tuhansia sanoja edellä päivätahdista.
Vuodesta 2003 alkaen olen joka vuosi osallistunut vähintäänkin Nanowrimon alkurynnistykseen muun maailman kanssa. Vähintään kymmenkunta romaania olen saanut sillä tavoin valmiiksi ja niistä yksi on julkaistukin, Kuninkaantekijät. Melkoinen määrä keskeneräisiä romaanikäsiksiä odottaa siis tuomiota ja itsekritiikkiä, miten 'ammatillisesti' haluaa suhtautua itseensä kaunokirjoittajana – vai tyytyykö sellaiseen tietokirjoittamiseen johon on selvästi helpompi asennoitua päivittäisenä velvollisuutena, humanistina jos ei muuten.
Useimmat viime vuosien nanowrimo-projekteista ovat jääneet alkurynnistykseen. Viime vuonna olen näköjään kirjoittanut vain ensimmäisen päivän osuuden, vaikka muistiinpanomateriaalia olisi ollut riittävästi, ja muistiinpanojen tekemistä samaa fantasiakirjaa varten olen jatkanut edelleen. Mutta aiotut eeppiset kuviot kirjaa varten ovat niin suuret, ettei se uusi aloittaminen motivoi keskellä muita tekstitöitä. Eikä SAMAN tarinan aloittaminen juuri nanowrimo-maratonina houkuta lainkaan. Nanowrimon idea on tehdä jotain aivan uutta, jotain improvisoitua ja vauhdin eikä suunnittelun varassa etenevää.
Kirjalilijaliiton työskentelyapurahaa varten oli nyt pakko sorvata ensimmäinen kokonaisen viiden kirjan projektiksi hahmottava työsuunnitelma. Valmiina se tuntui yhtä naurettavalta kuin lähestyvät ikävuodet. Miksi enää sellaiseen vaivautua kun voisi yhtä hyvin viettää aikaansa ohitettuja klassikkokirjoja lueksien?
Vain jokin poeettista kostoa muistuttava motivaatio pitää sen osan päätä käynnissä, joka tekee tärkeäksi ja helpoksi unohtaa mitä viime vuosikymmenet tämän maan kirjallisessa elämässä ovat periaatteessa opettaneet. Suomalainen realismin linnake on edelleen murtamatta! Siihen ei pysty ehkä ydinsota, mutta massiivisen tarkka fantasiaeepos saisi sen perustukset horjumaan edes omissa silmissä. Sitten voisi vetäytyä sorvaamaan limerikkejä käpykaartilaisille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti