Äiti (näytelmä)

 

Äiti ja sen poika (kuva: Turun Kaupunginteatteri)

Kävin katsomassa Turun Kaupunginteatterin "Äidin" melko tuoreeltaan (ensi-ilta 11.2. 2022), mutten vieläkään tiedä mitä siitä ajatella. Syy ei ole esityksen laadussa tai draaman mutkikkuudessa, sillä ne olivat niin TARKOITUKSENMUKAISEN täydellisiä kuin voi toivoa. Ja silti (jokaiselta) näytelmältä jää odottamaan jotain enemmän kuin täsmällisyyttä ja tarkkuutta. 

Jälkikäteen mietittynä syitä sille, miksi "Äiti" jätti niin kylmäksi, on kolme:

1.  "Äidin" konsepti on liian tuttu saman kirjailijan, ranskalaisen Florian Zellerin käsikirjoituksensa pohjalta ohjaamasta elokuvasta "Isä" (2020). Tuttuus antaa liikaa välineitä tulkita nimihenkilöä patologisena erikoistapauksena, jolloin huomio siirtyy pois niistä vähistä henkilökuvan aineksista, jotka tekisivät "Äidistä" ainutkertaisen. Itse asiassahan "Äiti" on julkaisu näytelmänä aiemmin (2010) kuin "Isä" (2012).

2. "Äiti" rakentuu mysteerille: näemme lavalla maailman yhtä omituisena kuin dementoituva keskushenkilö sen havaitsee, aivan kuten "Isässä", mutta mysteeri myös korvaa odotukset draamalta: miten henkilöiden suhteet voisivat vielä muuttua ja miten suhteiden TASAPAINO silloin keikahtaisi.

3. "Äidin" epävarmuudesta syntyvät syytökset miestä kohtaan ja takertuminen poikaan herättävät väistämättä komiikkaa, johon yleisö reagoi naurulla, kunnes äidin psyyken tila paljastuu vaarallisen heiveröiseksi. Sitten ei enää naurata, mutta sitten tämä jostain syystä "farssiksi" mainostettu näytelmä pian jo loppuukin.

 

Teatterissa istuessa ja sieltä kävellessä muistan ajatelleeni eniten sitä, miten näyttelijät rytmitetään puhumaan ja käyttäytymään eri rytmeissä, ja miten siitä jo itsessään syntyy kiehtovia tilanteita. Se on sellaista ammattiohjaajan taitoa, josta ei osaa edes kuvitella, mistä sellaisten rytmitysten valitseminen lähtee näytelmäprojektissa liikkeelle – ja kuinka paljon rytmitys riippuu näyttelijätyypeistä. 

 

Äiti ja sen mies (kuva: Turun Kaupunginteatteri)

Esimerkiksi  äitiä esittävä Kirsi Tarvainen tulee sellaisella voimalla ja vauhdilla moniin kohtauksiin, että vastassa on oltava näyttelijä jonka olemuksessakin on jotain mitä iskevä replikointi ei saa palasiksi. Sikäli Carl-Cristian Rundmanin kaltaisen 'ylikomean' näyttelijän valitseminen anteeksipyyteleväksi aviomieheksi on samanlainen fakkia soveltava keksintö kuin jos kiinnittäisi koomikon ylivakavaksi pahikseksi: voimme vain arvailla mitä ulkokuoren alla liikkuu. 

 

Jotain "Äidin" dialogista ja konseptista meni itseltäni ilmeisesti täysin ohitse, koska ajattelin läpi näytelmän, että äidin tarrautuminen poikaansa on se farssimaisin osa teosta eli SEURAUKSIEN absurdiutta painottava osa draamaa. Sen sijaan esimerkiksi Turun Sanomien kriitikko näkyy käsitelleen näytelmän henkilösuhteita "tyhjän pesän syndroomana", jolloin se mitä äidin käytöksestä näemme selittäisikin syitä eikä seurauksia äidin tilaan. Hmm. Minusta se kyllä tuntuu draamaa väheksyvältä ja latistavalta tulkinnalta.

Hämmentävintä näissä "Isän" ja "Äidin" keskenään toistensa tulkintaa ohjaavissa ominaisuuksissa ei kuitenkaan ole niiden täsmällisen sama asetelma (epäluotettava näkökulmahahmo), vaan se, että kyseessä on kaksi osaa trilogiasta, jotka pohjustavat "Poika" -nimisen näytelmän (2018), jonka filmisovitus on niin ikään tulossa teattereihin, ilmeisesti jo tänä vuonna. Ehkä "Isän" ja "Äidin" todellinen teema paljastuukin vasta "Pojan" nähtyään?