Hostages (elokuva)

Kuhunkin elokuvaan orientoituu kahdella tapaa, kyselee keiden tarina tämä oikein on ja mikä on näkökulma henkilöön tai henkilöryhmään. Romansseissa näkökulma on parhaimmillaan kahden henkilön välissä, poliittisissa elokuvissa ryhmän yläpuolella. Puolalais-georgialainen Hostages (2017, kv-levityksen nimi) on vähän molempia eikä kumpaakaan. Se on poliittinen rakkaustarina, jossa vastanaineiden ympärillä pyörii iso joukko hyvinkin persoonallisia ja uskottavia sivuhenkilöitä.

Elokuvan nimi viittaa paitsi historialliseen kaappaustarinaan myös siihen, miten neuvostojärjestelmä piti kansalaisiaan eräänlaisina panttivankeina, järjestelmän jäsenten uskotellessa nuorisolleen etteivät nämä olisi onnellisempia lännessä. Sinne tässä uhkarohkean maanisessa nuorten aikuisten tarinassa kuitenkin yritetään, Tbilisistä Bakuniin menevällä lennolla.

Tällä materiaalilla ja taidolla Hostages voisi olla mini-tv-sarja, johon löytyy kansainvälistä kiinnostusta tosipohjaisen kaappausdraaman ja kasarinostalgian ansiosta. Puoleentoista tuntiin pakattuna lopputulos jää monin tavoin keskeneräiseksi. Kaikkea on tarjolla hieman: kaappauksen suunnittelu neuvostoajan eliittiperheiden takahuoneissa, kaappauksen toteutus viinan ja pelonsekaisena kaaoksena, sekä nopeina katkelmina kerrotut poliittiset oirehdinnat kaappauksen jäljiltä. Sosiodraamaa siis monessa mielessä, mutta vailla ratkaisevaa elokuvallista rytmitystä.

Tukholman filmifestarin 150 elokuvasta oli 3 käyntipäiväni aikana valittavissa edelleen melkoinen määrä, mutta iso osa tarjonnasta vaikutti valmiiksi pureksitun sivistäviltä dokkareilta ja sosiaalidemokratian itsetuntoa hyvitteleviltä indiedraamoilta. Hostages oli hieman muuta, mutta hapan itseruoskinnan fiilis siitä silti jäi.

Disclaimer? Kun Suomessa R&A:n kävijöiden keski-ikä on alle 30, Tukholman festarilla se on varmasti lähellä 50. Vain siksi Hostages tuntui tässä seurassa tuoreelta filmiltä.