TAIKEn apurahasaajana ihminen on kansanpalvelija. Sen muistaa viimeistään siinä vaiheessa, kun käy TAIKEn verkkosivulla, joka on juuri niin mieletön dementtinen himmeli kuin mitä voi valtiolta odottaa: se toimii... ei toimi... kaatuu.. hukkaa tiedot... ei tunnista... tunnistaa muttei muista mitään...
Mutta kansa muistaa ja kollegat kiroavat?
Kun apurahan saa kolmeksi vuodeksi "taiteelliseen työhön" ei siitä periaatteessa kukaan perään huutele. Tavallinen rivitaitelija voisi vaikka pieraista illuusion ja raportoida sen täyttäneen hänen taiteenalansa tavoitteet, jotka ovat toistaiseksi enemmistön esteettisen tajun tavoittamattomissa.
Sellaista taiteenalan sisäistä suojakerrointa ei tekstityöläisellä ole. Tekstityöläisen on pakko töidensä lisäksi keksiä mihin perustuu se hänen häpeänsekainen ylpeytensä, että vähälläkin panoksella on palvellut kulttuurikerrosten tiedonnälkää, esimerkiksi journalistina.
Apurahan ansiosta tehdyt artikkelini, ne olennaisimmat leipätyöt, nimittäin vähenivät melkoisesti vuonna 2022 verrattuna edellisiin vuosiin:
|
|
Pitkät lehtiartikkelit |
Arvostelut |
Kolumnit |
|
2020 |
7 |
24 |
5 |
|
2021 |
11 |
21 |
5 |
|
2022 |
4 |
19 |
5 |
En oikein tiedä miksi. Motivaatio lehtijuttujen kirjoittamaiseen kyllä heikkeni sitä mukaa kun näki, miten vähän niitä itselle sopivia kulttuurilehtiä on olemassa ja miten vaikea on saada juttua läpi missään kirjallisuusalan ulkopuolisessa lehdessä. Aamulehteen ja Kansan Uutisiin olisin voinut tarjota jotain myös 2022, mutta yksi juttu (Aladar Valmarista) jäi paisumaan niin isoksi ja alati keskeneräiseksi, että ei sitten tullut tarjottua edes haastatteluja kuten edellisenä vuonna.
Toinen syy artikkeleiden vähenemiseen on se, että arvosteluissa riitti kyllä työtä, joka tuntui apurahavelvoitteen täyttämiseltä. Kolmas syy on se, että osa artikkeleista on edelleen tekeillä, kuten tuo Valmari-juttukin josta voisi kai laajentaa vaikka kirjan, mutta se taas edellyttäisi arkistoihin menemistä ja keskeneräisiä kirjaprojekteja riittää pöytälaatikossakin.
Edes Paula Tuovisella ei ole oikeasti mittatikkua siihen, kuinka paljon kullakin taiteenalalla pitäisi apurahan saajan tuottaa taidetta vastineeksi 2000 euron kuukausipalkastaan. Mutta TAIKEn selvitykseen lisäsin vielä yhden meriselityksen miksi vuosina 2020–2022 ei syntynyt enemmän artikkeleita:
"Kirjallisuuteen erikoistuneella journalistilla töiden hitauteen vaikuttaa se, että taustatiedon lisäksi on perehdyttävä kohteena oleviin teoksiin. Artikkelieni aiheet olivat laajoja, kuten maailmanrakennus nuortenkirjallisuudessa ja ilmastofiktion historia, tosin myös erikoistuneita, kuten Orwell-suomennosten problematiikka."
Arkitodellisuus on toista. Tekstityöläinen elää apurahoista niin kuin varis joka nokkii Sammonkadulta jäätynyttä oksennusta.
Porttiin luvattua artikkelisarjaa alan tekemään
jo joululomalla. Sain siihen pienen apurahan SARVilta eli
virallisesti elätän itseni tammikuukauden 2023 ensimmäistä ja toista artikkelia
kirjoittamalla. Sitten teen, laskennalllisesti, kaksi kuukautta proosaa Kirjailijaliitolta saamallani apurahalla. Sitten, samoin laskennallisin perustein, teen kaksi viikkoa tietokirjakritiikkejä Tiedetoimittajilta saadulla apurahalla. Siinä vaiheessa ollaan siis huhtikuun puolessa välissä. Jos pysyttelen hengissä vielä kesäkuuhun saakka, niin voin elää Uppsalan scifi-konventissa neljä päivää Kulturfondetin apurahalla.
Ja sitten... jos tulisi vaikkapa seuraava maailmankriisi & ilmestyskirjan ponipartio niin tarvittaisiin spefi-osaajia valtion asiantuntijatehtäviin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti