"The Gravity" eli "La Gravité" (2022) oli valitettavasti tasan sellainen kuin siitä lukemani kritiikit varoittivat: sekava yritys sanoa jotain runollisen omaperäistä ranskalaisten lähiönuorten elämästä.
Minua elokuvaan veti tietysti sen scifistinen idea, vaikka tiesin idean päälle liimatuksi vertauskuvaksi samalla tapaa kuin von Trierin "Melancholiassa" (2011). Planeettojen konjunktion ennustetaan aiheuttavan katastrofeja Maassa, mutta ennusteista ei kukaan tiedä kuinka vakavasti niihin pitäisi suhtautua. Elokuvan arkisempi juoni on siinä, että pariskunta tekee muuttoa kurjista lähiöoloista Kanadaan ja mies, juuri vankilasta vapautuneena, yrittää pysytellä erossa rikoksista ja samalla kuitenkin auttaa pyörätuoliin joutunutta veljeään huumeidenmyynnissä. Vankilareissun aikana lähiössä on vallan ottanut uusi sukupolvi nuoria gangstoja, jotka ovat järjestäytyneet veljeskultiksi. Lisäksi juoneen sotkeutuu toinen vanhemman polven rosvo, joka haluaisi rikastua varastamalla veljeskultin kamat.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Cédric Idon rikosjuoni etenee sekavasti, mutta asetelmahan on helposti seurattava tuttuudessaan: ex-konna ei pääse irti vanhoista kamuistaan vaikka treenaa juoksemista voittaakseen gravitaation joka on yhtä kuin kohtalo... joka lopulta sitten lankeaa. Elokuvan loppuhuipennuksen lähestyessä planeettakonjunktio ja kultti alkavat vaikuttaa siltä, että ne on lisätty käsikirjoitukseen viimeiseksi, jotta saadaan jotain cooleja ideoita nuorille katsojille, puhumattakaan ällistyttävästä kyborgitaistelusta. Nämä satunnaiset siirtymät fantisoinnin tai (jos on suopea setäkatsoja) runollisen symbolismin puolelle eivät jaksa edes naurattaa, koska elokuvan tyylilaji ei niissä muutu, vaan lähes kaikki (paitsi filmin aloitus ja lopetus sekä yksi tappelukohtaus asunnossa) tehdään samalla asetelmallisen realistisella tavalla, ikään kuin muutamat stunttitappelut riittäisivät tuomaan jotain särmää kerrontaan.
"The Gravity" näyttää lyhytfilmiltä johon on ollut napakka alku ja hieno vertauskuvallisen selittämätön lopetus, ja joka sitten päätettiin laventaa pitkäksi elokuvaksi sillä rahalla mitä tällaiset etnisen naturalistiset kurjuuskuvaukset saavat ilmeisen helposti. Vaikka käsikirjoitus voi olla miten hölmö tahansa. Eikä kyseessä ole edes burkinafasolaisen ohjaajansa esikoisleffa, vaan takana näkyy olevan ainakin yksi kokopitkä elokuva ja dokumentaari ja pari lyhäriä.
Skandian isossa teatterissa tätä oli katsomassa vain kymmenkunta ihmistä, tosin filmistä oli ollut jo festivaalilla yksi näytäntö aiemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti