Tuolit (näytelmä)

 

1. Absurdin draaman klassikot ovat teatterin tärkein standardi. Ne edellyttävät lavasteita, puvustusta ja näyttelemistä, jollaista mikään muu aihe ja tyylilaji eivät vaadi. Absurdi edellyttää rajaavaa abstrahointia tekstin ehdoilla.

2. Absurdin draaman klassikot ovat katsojan kannalta idioottivarmoja valintoja. Yksikään teatteri ei pysty tekemään niistä sen traagisempia tai koomisempia kuin mitä niiden ehdottoman omintakeinen maailma mahdollistaa.

3. Ionescon näytelmistä olen aiemmin nähnyt vain ”Kuningas kuolee”, jonka muistelen olleen hämmentävän tiivis elämys, vaikken muista edes missä sen näin. Tampereen Työväenteatterin tuore Ionesco-valinta ”Tuolit” (1951) ei ole kokemus, josta uskoisin muistavani muuta kuin nimensä mukaisen näyttämökuvan. Näytelmä alkaa tuskallisen hitaasti ja päättyy haukottavan hitaasti. Siinä välissä on puolisen tuntia, jossa näyttelijät pääsevät loistamaan. Mutta draamana ”Tuolit” jättää täysin kylmäksi. Etenkin sen lopetus tuntuu liian helpolta teatterileikiltä. Tosin TTT:n valitsema lopetus ei näyttäisi vastaavan Ionescon tekstiä, vaan tekevän siitä jostain syystä synkemmän ja irrottavan alkuteokselle olennaisesta keisarinpalvonnasta.

4. Absurdi draama kulkee pakostakin omissa sfääreissään, omilla ehdoillaan, ja provosoi positiivisesti katsojien ja näyttämön välistä suhdetta. Paitsi ”Tuolit” ei. Se on metateatteria, jonka voi ajatella käsittelevän kaiken esittämisen kuolemaa ja tarpeettomuutta. Mitä pidemmälle näytelmä etenee, sitä enemmän sen kahta hahmoa katsoo näyttelijöinä, jotka ovat kuin ”Kukunorin” peikot hassuja muukalaisia instituution ullakolla. Dialogi on yhtä hassuttelevaa – ja itseensä sulkeutuvaa.

5. Absurdi draama ei periaatteessa ”kerro” mistään, vaan ainoastaan ”resonoi” katsojille tuttujen asioiden kanssa. Kirjallisuudessa ei ole mitään absurdin genreä vastaavaa, joten moisella draamalla on kuitenkin iso merkitys tarinamaailmoista kiinnostuneelle. Absurdi draama on lähempänä narratiivisen esittävyyden nolla-astetta kuin kirjallinen surrealismi tai nonsense. Ja hyvinkin lähellä spekulatiivista fiktiota. Siksi absurdia draamaa rakastan silloinkin kun se on vain komedian ja tragedian fuusioivaa maustetta (esim. Mannerilla) tai kun absurdi draama sulkeutuu omaksi ilmatiiviiksi maailmakseen. Mutta tällaisenaan ”Tuolit” ei vain löydä resonanssia katsojissa eikä merkityksiä minussa. Ei siis ihme, että kuukausi ensi-iltansa jälkeen TTT:n Kellarikatsomoa ei ole saatu edes puolilleen. Näyttelijät antavat kaikkensa ja se vain ei riitä, koska teksti edellyttäisi edes hieman tuoreuttavampaa eli katsojan kannalta valmiiksitulkitumpaa ohjausta.

6. Kaikki standardit eivät kestä aikaa.

Jerisjärvi 16.-21.10.

 

Neljäs syyslomamme Jerisjärven maisemissa, tällä kertaa löysimme tyhjenevän Lapin: iso mökkikylä on käytännössä autio, Muoniosta on lopettanut pesulan lisäksi ainoa ravintola ja retkeilyvälinekauppa. Meille autottomille tällaisilla muutoksilla on iso merkitys, jopa pesulan osalta, koska aiemmin Liitto tarjosi petivaatteet ja pyyhkeet, nyt jouduimme tuomaan omamme täysien rinkkojen ja ruokakassien lisäksi. 

Mökkielämän ylellisyys on täällä tietysti ennallaan, ikään kuin saisimme lomaa sekä kodista että mökkioloista sellaisina kuin olemme niihin tottuneet Savossa. Mökkikylän autius vain korostaa sitä... tosin voihan se olla että kaikki muut tyypilliset syyslomalaiset ovat ennemmin lentäneet etelään kuin ajelleet rohnean isoilla autoillaan tänne pohjoiseen missä ruskan ja hiihtokauden välissä liikuttavat vain karun hiljaiset kuusimetsät. Kylän tyhjettyä eivät ne paikalliset hengettäret eli kuukkelitkaan vaivaudu tutkimaan keitä olemme. Jopa revontulet ke-to -yönä olivat niin hölmön haaleat, ettei niillä sytyttäisi eteläisempääkään turistia.

Maisemat  meille kelpaisivat ilman lumikuorrutustakin. Oli tuuria, että kiipesimme Keimiölle jo ensimmäisenä leudon kirkkaana päivänä, koska sen jälkeen sää viileni nollan alle ja lunta saatiin sokeroiva kerros metsiinkin. Tunturille nousu tuntui paljon raskaammalta kuin mitä siitä muisti, mutta S sai yllytettyä lapsetkin jatkamaan nousemista. Puurajan yläpuolella tuuli oli todella arktinen.

Muuta pidempää retkeä emme tehneet tälläkään reissulla. Pallaksen luontokeskus oli suljettu ja sen tunturilla olisi pitänyt sinnitellä viiden tunnin kävely kahden bussivuoron välissä pysyäkseen lämpimänä. Tunturiporon kahvila oli ihme kyllä auki edelleen ja menussa nyt poropurilaista, lohikeittoa ja sienipastaa. 

Mökissä luin hyllytarjonnan sijaan vain tuomiani pokkareita: Wisdom of Psychopaths, Stevensonin erinomainen vuorimatkakuvaus Ranskasta, sekä paras lautapeliaddiktion (Scrabblen) kuvaus, Word Freak. En olisi tullut näitä kotihyllystä poimineeksi ellei juuri tälle matkalle, missä saa unohtaa kaikki pakolliset tekstit ja kirjatyökirjat.

Helposti voisimme vahvistaa tämän talvisen idyllin idyllisyyttä jonain tulevana vuonna: jättämällä kotiin sekä maailmaan kytkevät medialaitteet että kotiin kytkevät lapsiliitännäiset.

Edellinen matkamme 2021 näihin maisemiin oli talvisempi mutta olipa maailmakin toinen, mistä vetäydyimme, ainoastaan pandemian ahdistama:

https://bitteinsaari.blogspot.com/2021/10/tunturimokissa-2021.html

Äijäjumppaa treenikansan katveessa

 

"Sitten levätään lankutus-asennossa", käskee ohjaaja. Tai eihän hän käske, vaan neuvoo, mutta neuvomalla ehdottaa ihmistä ylittämään itsensä, suostuttelee unohtamaan ikänsä, ja ehkä vähän vihjaakin ironialla pehmittäen, ettei kuntoilussa ole absoluuttisia rajoja muutoin kuin kullekin liikuntaryhmälle varatun kellonajan kohdalla.

Laiskojen koronavuosien jälkeen rohkaistuin menemään tänä syksynä äijäjumpan sijaan "Miesten treeneihin". Se on kuin äijäjumppaa toiseen potenssiin. Kun vuosina 2013-2020 käymässäni äijäjumpassa olin jatkuvasti nuorimpia osallistujia, niin nyt kaikki liikuntaryhmän osallistujat ovat samaa ikäryhmää. Ero on tällä kertaa siinä, että kaikilla muilla on kunto kuin kaksikymppisillä – ja lisäksi heillä on se sukupuolensa luonnonlahjakkuus pallopeleihin mikä kaltaiseltani kirjalliselta ihmiseltä on aina puuttunut.

 

Periaatteessahan liikuntakursseilla ei ole asteikkoryhmiä, vaan (kuten kurssien ohjaajatkin aina väittävät) jokainen arvioi itse kuntonsa mukaan mitä pystyy tekemään ja kuinka lujaa. Pallopeleissä käytäntö on ihan muuta. Joko hortoilen paikallani kuin reimari aallokossa tai juoksen kaiken aikaa mukana ja alisuoritan sen 40 minuuttia mitä pallopeli kestää. Jo kymmenen minuutin kohdalla olen aivan näännyksissä, mutta pallopelin jälkeen alkaa vielä se varsinainen kuntopiiri. "Lankutuksen jälkeen tehdään kymmenen punnerrusta, sitten seuraava tauko lankkuasennossa ja sitten seuraavat kymmenen punnerrusta", käskee ohjaaja. Jaksan tehdä yhden. Sitten vaihdan naisten punnerruksiin ja huijaan lankutuksessa jännittämällä ruumiin hikisten päkiöiden varaan.

Ensimmäisessä "Miesten treenien" tapaamisessa pelattiin koripalloa. Ehdin juosta mukana vartin verran ennen kuin pallo jysäytti vasemman pikkusormen ruttuun. En ollut koskaan ennen nähnyt omaa sormeani rutussa. Silti mitään ei ilmeisesti murtunut, vaan nivel vain niksahti väärään asentoon. Kuukauden jälkeenkin sormi on arka, mutta toimii siellä missä sitä tarvitaan, näppiksellä. En kuitenkaan uskaltaudu enää koripalloon ja lukemani perusteella jätän lentopallonkin väliin. 

Liikuntakerroikseni jäävät futis ja sähly, paitsi niinä tiistaipäivinä, jolloin on mentävä yhdistysten kokouksiin. Tällä rytmityksellä pääsen treenaamaan sukupuoltani ehkä kerran kuukaudessa. Kunto ei kohene, mutta jokainen lähtö treeneihin kasvattaa jotain itsetuntolihasta – siitäkin huolimatta että epäonnistun säännönmukaisesti pallon saadessani. 

Jos en riko enempää niveliäni niin jatkan ehkä keväänkin tätä tapaa. Mutta liikuntaan kerran kuussa osallistumalla pikemminkin etäännytän itseäni siitä, miten terve haluaisi olla edes omissa silmissään. Useimpina päivinä siirryn vain sängystä aamiaisen kautta olohuoneen sohvalle, avaan läppärin tai kirjan, ja päivän liikunta-ajatus supistuu siihen valintaan, kävisikö lounaalla viiden minuutin kävelyn vai viiden minuutin pyöräilyn päässä. Onneksi vaimo auttaa valinnanteossa.

 

Kun ikäkunto alkaa olla melkoinen mysteeri, mitä viiteryhmää uskoisi omakseen, niin sitä myöten ikä itsessäänkin on isompi ja vastenmielisempi mysteeri. Työikä? Sivistysikä? Menestysikä? Vain vuosikymmenten hidas täyttyminen pakottaa ihmisen tiedostamaan sekä lihansa että ne koukut, joilla kiskotaan teuraaksi treenikansan siunaamiin viiteryhmiin. Itseäni siteeratakseni:

"Saatan paskantaa Imagen tahdissa, mutta kasvan ja kehityn jumppakersantin ohjaamassa eläkeläisryhmässä."

 Aiemmat kirjoitukseni liikutetuista miehistä:

 https://bitteinsaari.blogspot.com/2013/09/aijajumppa-dawn-of-dead.html

https://bitteinsaari.blogspot.com/2018/02/aijajumppaa-aikakuplassa.html

https://bitteinsaari.blogspot.com/2019/02/jumppaus-puuttuu-luovasta-tyosta.html

https://bitteinsaari.blogspot.com/2019/10/aijajumpan-kolme-koulukuntaa.html

Yksi painossa, kaksi kohti dedistä (työtilanne)

 

Runokirja Arpapapitar on nyt viimeinkin painokoneessa ja kahden muun kirjan käsikirjoitus aivokoneessa. Painokone kuluttaa paperia ja sähköä, jota pitäisi säästää asiallisiinkin teksteihin, niin kuinka voisi perustella eroottisten fantasiarunojen julkaisemista? Että lukijat pysyvät sentään lämpiminä erotiikkaa lukiessa, jollei peräti kuumina? 

Joku voi tietysti kuumeta jo tuosta Paul Laanen tekemästä kansikuvasta. Eikä vain genrejohteisista syistä. Paul lähetti viisi ehdotusta, jotka olisivat olleet komeita jokainen, mutta tämä yksi oli hänen suosikkinsa ja niin se oli minunkin, niin tyylitietoisesti se noudattaa pulp-fantasian kansikuvia ja niitä mukailevaa D&D-estetiikkaa, jota voinee kutsua viileäksi campiksi. Paulin taide oli minulle tuttua Vaskikirjojen kansista ja pidin tavattomasti juuri siitä, jonka hän teki Neljän miekan tanssiin.

Kansien sisältä löytyvä runokirja onkin sitten toinen juttu. Vaikea on kuvitella millä tavalla keskimääräinen lukija kokee Arpapapittaren runot, koska ne ovat omanlaistaan hybridisodankäyntiä sekä runouden akateemista valtavirtaa että fantasian teinifossiloitumista vastaan. Nysalor-kustantamon Matille olen aika ison tuopin velkaa siitä kärsivällisyydestä ja rohkeudesta, että otti ja piti tämän kirjan vuoden 2022 julkaisuissaan.

Runokirjaksi Arpapapitar on sentään niin tuhti (108 sivua), että jokainen taatusti löytää oman lajimakunsa mukaisia tekstejä. Rakenne, jonka varaan runot ovat vuosien varrella syntyneet, on tarinavetoinen, joten kirjaa voi lukea myös 70 pienoistarinana, joiden genre vaihtelee sadusta scifiin ja korkeafantasiasa arkikummaan. Näin sitä itse analysoisin. Vain yksi ainoa runo on omakohtainen, "Veljeni Leijonankieli", eikä sekään kerro minusta vaan kauan sitten kadonneesta ystävästä.

Painokoneen ohella kaksi muuta käsikirjoitusta pyörii aivokoneessa sekä sen toimintoja laventavalla läppärillä, koska molempien dedis on joulukuun puolivälissä. Toinen on ensi keväänä ilmestyvä novellikokoelma Fantastiset vankilat ja toinen ensi syksynä ilmestyvä tietokirja tietyistä jännityselokuvista. Jossain vaiheessa huomasin, että olin kirjoittanut hämmästyttävän paljon vankiloihin ja vankeuteen liittyviä julkaisemattomia spefi-tarinoita. Kokosin nuo tekstit yhteen, editoin ne tiiviimmiksi, ja kirjoitin kaksi uutta tarinaa vanhojen muistiinpanojen pohjalta. Fantastiset vankilat ei ole paljoakaan paksumpi kuin Arpapapitar, koska novellit ovat pituudeltaan 1-20 sivua, ja siksi sitä tuntui hyvältä tarjota Kulttuurivihkoille, jolla on silmää tällaisten täsmäteosten julkaisemiselle. Edellisestä julkaistusta novellikokoelmastani, Marsin ikävä, onkin kulunut jo 15 vuotta.

Jo ensi vuodelle on tuloillaan myös seuraava näytelmä, Hotelli Hidas Kuolema. Sille on merkitty paikka Tukkateatterin syksyn 2023 ohjelmistoon, enää puuttuu ohjaaja.

Varsinaista taiteilijajournalistin palkkaani vastaan teen ennen vuoden loppua valmiiksi (erinäisten kirja-arvostelujen lisäksi) ainakin kaksi artikkelia. Olen näin hidas, koska ensin minun on luettava niitä kirjoja ja katsottava niitä elokuvia, joista aion kirjoittaa. Osa tänä vuonna ideoiduista artikkeleistani jää tehtäväksi ensi vuonna, yksi artikkelisarja on jo sovittukin, vaikka lähdeaineiston lukeminen alkaa aikaisintaan joulukuussa. Oletan, että palkanmaksajani, Taike, ymmärsi tämän osan kulttuurijournalistin työtapaa keksiessään uuden kategorian taiteilija-apurahoihin vuonna 2019.

Paino- ja aivokoneen jyske pitävät käynnissä syksyn ja maailman viiletessä. Kun palkka ja rahantulo täydellisesti katkeavat vuodenvaihteessa, olisi tehtävä se mielikuvituksen isoin loikka ja keksittävä itsensä uudelleen ihmiseksi X, joka perustelee itselle millä elää ja miksi kirjoittaa. Tai odoteltava sitä seuraavaa apurahaa roolissa Y.

Triangle of Sadness (elokuvahko)

 

Neljänkymmenkahdeksan vuoden iässä ohjaaja Ruben Östlundin ura on jo ohitse. Mitään säällisempää ei voi päätellä sen jälkeen, kun teos toisensa jälkeen huikeampaan suoritukseen pystynyt ohjaaja tekee jotain niin mitäänsanomatonta kuin Triangle of Sadness (2022). Vuoden isoimmaksi tapaukseksi odotettu taidefilmi osoittautuu väkinäiseksi satiiriksi, jossa miljonäärin ruho nytkähtelee oksennuksen peittämällä lattialla samalla kun marxilainen risteilykapteeni lukee hälytysradiosta Noam Chomskya. Tätä tällaista alleviivaamalla överiksi vedettyä osoitelmaa kestää tunnin joka tuntuu kahdelta. Sitten elokuva jatkuu vielä sen toisen tunnin.

Triangle of Sadness -elokuvan aloitus on kuin improvisoitu mockumentary, josta ei ole ollut alunperin tarkoituskaan jatkaa pidemmälle. Tämä viiden minuutin prologi naurattaa samalla tavalla ja samoista syistä kuin Östlundin takahuoneiden todellisuutta tutkiskeleva realismi Turistissa (2014) ja Squaressa (2017). Prologin jälkeen voisi kävellä ulos teatterista ja tyytyä siihen, että tästä miesmallien ruumiinkieltä havainnollistavasta jaksosta on maksanut sentään vain 8 euroa eikä niitä Finnkinon riistohintoja. 

 

Mutta jos jää teatteriin niin on hyvin-huonon-hyvän uskon varassa, että odottaa ensin tunnin, sitten toisen, lopulta yhteensä 149 minuuttia, että tästä luxusristeilyn tarinasta kehittyisi vielä jotain edellisistä elokuvista tuttua. Sitten sitä vain istuu ja odottaa ja ihmettelee, lähtikö Östlund tämän filmin kuvauksista aiemmin kuin viisas katsoja teatterista.

Jotain on apokalyptisesti pielessä niin filmiviihteen kuin -taiteenkin RAKENTEISSA, jos sekä James Bond että ruotsalainen taidefilmi näyttävät SAMALLA TAVOIN epäonnistuneilta. Että näin käy kun käsikirjoittamiseen ei enää uskota. Että koronan jälkeisessä maailmassa heille välttää tehdä mitä vaan mikä saa apokalyptian näyttämään vaivattomalta.

Ei tätä siis Östlundin elokuvaksi uskoisi. Niin heikko on jo käsikirjoitus, ja vaikka improvisaation makua tuntuukin joissakin kohtauksissa niin ne eivät erotu tosiaankaan edukseen. Shampanjan oksentaminen ja pakkohymyilevän palvelusväen nöyryyttäminen eivät osoita omaperäisyyttä edes ideoina. Joka ainoa poliitinen vitsi ("Onko tämä käsikranaatti meidän tuotteemme?") on vielä erikseen toteutettu kuin sketsinä, välittämättä siitä, miten vitsi erottuu kokonaisuudesta.

Kolmas jakso elokuvaa kertoo apokalyptian jälkeisen yhteiskuntajärjestyksen perustamisesta. Miten tähän päädytään on arvattavissa siitä pitäen, kun laivan allegorinen yhteiskuntamalli on esitelty kolmen kansiluokan hierarkiaksi, jota vain lähtötilanne pitää aisoissa. 

Kolmannessa jaksossa tarina palaa alkujaksossa esiteltyyn pariskuntaan, mies- ja naismalliin. Alkujaksossa dramatisoitu heteroparien hyötysuhde käännetään nyt ympäri, mutta niin kuin gender-inversioissa heikoimmillaan niin tässäkin on ironia ja kritiikki korvattu "viimeinen pari maailmassa" -vitseillä jotka olivat rutiinia jo screwball-kauden Hollywood-komedioissa. Paitsi että ne olivat hauskoja. Ja älykkäitä. Kuten McCareyn "My Favourite Wife" vuodelta 1940. Katsoisin sen vaikka kolme kertaa peräkkäin, mutta tästä Östlundin mukahauskasta ja mukaälykkäästä sekasotkusta en halua koskaan enää kuullakaan.

Mieluusti pyytäisin teatterilta rahat takaisin näin paskasta elokuvasyksyn avauksesta. Mutta taidan lähettää sen reklamaation ennemmin Östlundille.

 

Mökki ja Savo 9.-12.9.

 

"Tuo on legendaarinen kortti", sanoi kirjastonhoitaja, "minä en kyllä vaihtaisi uuteen."

En sitten minäkään. Olin samaa mieltä kortin legendaarisuudesta, sillä olin saanut sen miltei 40 vuotta sitten, kun itse istuin toisella puolella Kuopion pääkirjaston lainaustiskiä. Mutta sitä en tuolle kirjastojen ja kirjastokorttien arvon ymmärtäneelle bibliopapittarelle kehdannut kertoa. Moinen kommentti olisi siirtänyt merkityksenannon kortista minuun, lainaajaan, ja vähentänyt sitä ainutlaatuista arvoa, minkä pystyimme hetkeksi osoittamaan 1980-luvun estetiikkaa edustavalle kirjastokortille. Ja olihan se tavallaan ihme, että kaikkien digimullistusten jälkeen sama kortti viivakoodeineen kelpasi edelleen käyttöön. Piti vain keksiä salasana, koska sellaisia ei 80-luvulla ihminen tarvinnut, ja tietysti päivittää muutama henkilötieto...

Tosiasiassa en edes tarvinnut korttia käyttööni, niin kuin en ole tarvinnut niiden vuosikymmenten aikana mitä olen Kuopiosta kasvanut erilleen. Halusin Kuopion kirjastokortin vain sen itsensä vuoksi. Se on ikäänkuin takapihan avain sellaiseen nostalgiaan, jota kaupungissa itsessään ei enää koe, ei ole kokenut aikoihin. Takapiha tarkoittaa Kuopiota ympäröiviä maakuntia. Voin halutessani käyttää korttia Siilinjärvellä tai Nilsiässä, koska niissäkin olen käynyt tänä kesänä useammin kuin Kuopiossa. Samalla tavoin paikallisen bussikortin saldo merkitsee vapautta liikkua Kuopiosta POIS eikä kaupungin sisällä, missä en ole sitä koskaan vielä käyttänyt.

Kuopion asukkaissa riittää edelleen ihmeteltävää, kunhan ne osuvat kohdalle muualla kuin lapsuuden maisemissa Suokadulla tai Taivaanpankolla. Aivan kuten tuo kirjaston bibliopapitar yllättävine sanoineen. Näistä tällaisista sattumista mielikuvitus keksii enemmän kuin muistot. Kuten kirjaston vierellä sijaitsevasta Lehtilinnan divarista. Se mainostaa isosti englanninkielistä spefi-kirjallisuutta, vaikka oikeasti mr Kreivin spefi-kokoelma on varsin vaatimaton. Silti mitään Lehtilinnan kaltaista ei ollut Kuopiossa nuoruudessani. Perjantaina mr Kreivi tiesi kertoa, että 400 kirjan spefi-kokoelma oli aivan äskettäin kulkenut hänen kauttaan. Tuumin mielessäni, liekö ystävämme J hänelle myynyt turhimpia teoksiaan, mutten kehdannut esiintyä kuin tietäisin jotain paikallisista, vaan sanoin vain käyväni "säännöllisesti" Kuopiossa, mikä ei sekään ole ihan liioiteltua.

 

Säännölliseltä koska rituaaliselta tuntuu sekin, että olen yksin mökillä viikonlopun hyvästelläkseni kesän. En muista metsän ja järven tuntuneen koskaan niin murheelliselta, vaikka onhan tässä kriisiaikoja vietetty mökilläkin jo monta kertaa. 

Lämmintä oli edelleen 9-12 astetta, ei yölläkään alle yhdeksän asteen, ja niin tyyntä, että lauantaina saunan terassilla tuntui kuin olisi maailma pysähtynyt. Ei niin syvää hiljaisuutta täällä yleensä koe kuin jouluaattoyönä, sillä maantien ja kaivoksen äänet kantavat yleensä ympäri vuorokauden, ja tähän aikaan vuodesta myös vastapäisen maatilan. Jotain mustavalkoisia sukeltajalintuja seilasi salmen ylitse ja säikähtivät siitä vähästä, kun terassin laudat narahtivat kohottautuessani hakemaan kiikareita. Niin vahva oli hiljaisuus, vaikka ne itse pitivät tauotonta vikinää ja uikutusta. Ei niiden hermostuneisuudessa mitään sen syksyisempää ole, välttämättä, kuin niemen takaa kuuluvien sorsastajien laukaukset. Mitä harvemmassa sitä tappavammassa.

Ainoana kirjana oli tällä reissulla mukana Tade Thompsonin avaruusoopperaa. Se on poikkeuksellisen vetävää genreproosaa ja silti vailla sellaista omaperäisyyttä ja lumousta, joka pakottaisi pitämään ajatukset kirjan maailmassa. Helpompi on vain katsella ulos näkemättä mitään. Eilen orava tuli niin nopeasti halkopinoa pitkin ikkunan taakse että säikäytti minut ja itsensä ilmaantuessaan puolen metrin päähän kasvoistani. Muuten ei mikään liiku metsässä sään pilvistyttyä lauantaiksi ja sunnuntaiksi. Vielä perjantaina tikka ja rastaat rapistelivat pihapiirissä kuin ei mitään, ja ampiaisia oli liikkeellä aitan pensaikoissa uskomaton määrä. Pilvipeitteen tultua metsät ja vedet ovat vain harmaavihreää kuvaa.

 

 

Myöhäisenä vihreänä piirittävä hiljaisuus on täysin erilaista kuin mikään mitä syksyn alkamisesta muistaa. Sillä ei ole paikkaa ja merkitystä vuodenkierrossa samalla tavoin kuin Saaran villiintyneellä kasvimaalla tai kauas vedenrajasta kellahtaneella kanootilla. Sitä sellaista vihreää ei kukaan käsittele kirjoissa eikä edes elokuvissa. Sille ei ole edes sanoja. Se ei tunnu edes luonnolliselta.

 

Kokeilin tällä reissulla pitää tuvan lämpimänä pelkästään takkamuurin avulla. Perjantaina käytin kolme klapitelineellistä puita ehkä neljän tunnin aikana eikä lämpö tuvassa silti noussut pellit suljettuakaan kuin +15 asteeseen. Siinä se toisaalta pysytteli ympäri vuorokauden, kun yölläkään ei ulkolämpö pudonnut alle yhdeksän asteen. Suljetun kamarin lattia pysyi yön yli niin kylmänä, että saatoin säilyttää siellä ruokiani.

Lauantain saunasta tultua käytin kaksi klapitelineellistä puita ja nostin tuvan lämpötilan +20 asteeseen. Sekin kesti tasaisesti vuorokauden ympäri ja takasi aivan erilaisen olon siihen, miltä tuntuu olla syksyisen metsän keskellä mökissä. Jotain marginaaleja tämä tällainen antaa  KUVITELMILLE siitä, millainen on suomalaisten talvi energiakriisin kanssa.

Tänään en ole viitsinyt lähteä mihinkään pihapiiristä, istunut vain sisällä, piirustellut lautapelin ideoita, lueksinut Tampereelta tuotuja S&S-lehtiä ja katsellut kaksi elokuvaa läppäriltä. Aivan sattumalta löysin äskettäin archive.org- sivuston, jonne amerikkalainen kirjasto- ja arkistolaitos on tallettanut elokuvia (ja muutakin mediaa) ihan lailliseen käyttöön. Sieltä löysin mm. Ingrid Bergmanin "Elena ja miehet", Ginger Rogersin "Myrskyvaroituksen" ja Kim Novakin "Pushoverin", jotka voi joko katsoa striimattuina tai ladata ihan laadukkaassa formaatissa. 

Tällaisen mökkihöperön päivän päätteeksi tietysti miettii (jälleen) sitäkin, miten kauan tätä tällaista mökkielämää kestäisi ja miten alkaisi suhtautua sähköisten medioidensa demonisen välttämättömään kanssaelämään? Viikon? Kaksi? Minkä verran tekstityötä OIKEASTI kuvittelisi saavansa valmiiksi sellaisessakaan ajassa, kun viikonloppureissulla ei tee mieli edes avata läppäriä? Tätä tällaista luovaa laiskuutta mökkielämä oli toki silloinkin, kun yliopistolta lainattu mäkkiläppäri oli niin painava, että sitä piti raahata pulkassa pitkin Jänissalontien piennarta. Aikuisten oikeasti.

Onneksi huomenna täältä saa lähteä niin aikaisin, ettei ehdi liiemmälti miettiä, mitä kaikkea tänne tuntuu jäävän taakse. Pian tulemme tänne uudelleen 'sulkemaan vesiä' tältä kesältä, mutta se ei kyllä lohduta yhtään enempää kuin ajatus että 'sulkisi happia' tältä kesältä. 

Tänä iltana lämmitän takkamuuria vielä yhden klapitelineellisen verran. Tuvan lämpötila pysyisi  unettavan mukavana ilmankin ja aina voin kaivautua makuupussiin, mutta toive on saada takkamuurin lämmöstä jotain sellaista säilymään nahassa mitä koko kesän helteet eivät jättäneet.

J.R.R. Tolkien: Kirjoituksia Keski-Maasta (tietokirja)

 

J.R.R. Tolkien: Kirjoituksia Keski-Maasta

Toimittanut Carl F. Hostetter

Suom. Jaakko Kankaanpää

516 s.

2022, WSOY

 

 

Liekö keneltäkään käännöskirjailijalta on suomennettu niin paljon postuumeja tekstejä kuin vuonna 1973 kuolleelta J.R.R. Tolkienilta? Suomestakaan ei tule mieleen vastaavaa kirjailijaa, jonka jälkeenjääneet paperit olisi seulottu kustantamon koriin yhtä tarkasti.

Tutkija Carl F. Hostetter on käännellyt esiin nekin muistiinpanot, joita sotavuosien niukkuuteen tottunut Tolkienin oli raapustanut virallisten papereiden marginaaleille ja kääntöpuolelle. Näitä muistiinpanoja Hostetter on aiemmin julkaissut haltiakielille omistetussa lingvistilehdessä Vinyar Tengwar ja koonnut niitä – ja muitakin löytöjään – toimittamaansa teokseen Kirjoituksia Keski-Maasta. Kirjan alkuperäinen nimi The Nature of Middle-Earth tuo esille, että kokoava aihe ei ole lingvistiikka, vaan Keski-Maan luonto kansoineen ja olentoineen aina sankareiden parrankasvusta "puhdasveristen" númenorilaisten päähineisiin.

Viitteineen ja hakemistoineen tämä tuhti tietojärkäle on suunnattu raskaan sarjan Tolkien-asiantuntijoille. Kirjassa on kaikkiaan seitsemisenkymmentä lukua, joista suurin osa on Tolkienin hajanaisia muistiinpanoja. Mukana on muutama esseenäkin kantava teksti, kuten fiktiivisen historioitsijan tekstiä referoiva "Tutkielma kanssakäymisestä mielen välityksellä".

Ilmeisesti muistiinpanoista ja esseekatkelmista kootun kirjan oletetaan löytävän lukijoita jopa tv-fantasian innoittamana. Suomennoksen julkaiseminen juuri ennen Tolkienin fantasiaan perustuvan tv-sarjan avausta kielii siitä, että Keski-Maa -trivialle uskotaan löytyvän meiltäkin riittävästi faneja, jotka janoavat tietoa esimerkiksi siitä, kuinka monella tapaa haltialapset saattavat leikkiä sormillaan.

Hostetter ei tosiaankaan ole tehnyt mitään toimituksellisia valintoja Tolkienin rivilukijaa miellyttääkseen. Kirjoituksia Keski-Maasta alkaa tylsimmällä mahdollisella aiheella, fantasiamaailman vaihtoehtoisilla ajanlaskutavoilla ja Tolkienin pohdinnoilla miten yhtenäistää maailmansa historia sukupolvi kerrallaan.

Kronologisilla skaalauksilla on toki kiinnostavia temaattisiakin vaikutuksia. Tolkien esimerkiksi pohtii, että jos hän pidentää 350 vuoden ajanjaksoa, joka paholaishahmo Melkorilla on aikaa vaikuttaa haltioihin näiden "heräämisen jälkeen", on alemmilla luojaolennoilla (valar) isompi syyllisyys siitä, että heidän "olisi pitänyt olla valppaampia, eivätkä he olisi saaneet antaa Melkorin vakiinnuttaa asemiaan".

Näin Tolkienin itselleen laatimat muistiinpanot paljastavat maailmanluonnin kirjallisia rakenteita ja vuosikymmeniä jatkuneen ajatustyön niiden takana.

Jälleen täytyy nostaa velhonhattua kustantajalle, että sillä on käytettävissään Jaakko Kankaanpää, joka tuntee Keski-Maan akateemisen tarkasti ja osaa käännöksessään eläytyä Tolkienin korkeaan tyyliin:

"Niinpä petoksella, valheilla sekä henkeä ja mieliä piinaamalla, ynnä uhkaamalla piinalla niitä, jotka olivat rakkaita muille, taikka oman olentonsa herättämällä silkalla kauhulla yritti Melkor aina pakottaa niitä lihaksitulleita, jotka olivat langenneet hänen valtaansa tai tulivat hänen ulottuvilleen, ja hän yritti saada heidät puhumaan kaikesta, mitä hän halusi tietää."

Suurin osa kirjaa ei valitettavasti ole noin näpsäkästi järkeen ja korvaan käyvää kuin tuo Tolkienin kielitaituruutta esittelevä esseeteksti.

Kaltaistani sunnuntaifantastikkoa Hostetter kehottaa käyttämään kirjaa ensyklopedisesti selaillen. Mutta Tolkienin Silmarillion pitäisi osata kannesta kanteen nauttiakseen edes murto-osasta luettelomaisia muistiinpanoja.

Jotain uutta tarjoava tulkintakehys löytyy vasta kirjan liitteistä, missä Hostetter kertoo Tolkienin katolisen uskon laadusta ja sen vaikutuksista Keski-Maahan moraalisesti haastavana palapelinä. Puuttuu enää se kielinero, joka osaisi soveltaa Tolkienin luomusta uuden fiktionkin puolelle.

 .

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 2/2022

 

 

Taivaanrannan taa (romaani

 

 

Anthony Doerr: Taivaanrannan taa

Suom. Seppo Raudaskoski

554 s.

2022, Wsoy

 

 

Pitää olla hyvä tuuri tai hyvä kielipää, että edes kerran vuodessa osuu käsiin täydellinen lukuromaani. Anthony Doerrin Taivaanrannan taa ei ole järin omaperäinen spefi-aineksiltaan, mutta se on niitä romaaneja, joita voi suositella kelle tahansa, joka pitää historian ja tulevaisuuskuvitelman yhdistelystä tarkasti loksahtelevina tarinanpaloina.

Tosin Doerr tuskin suosituksia tarvitsee. Hänen edellinen, Pulitzer-palkittu romaaninsa Kaikki se valo jota emme näe nousi Suomessakin 2014 lukulistojen ykköseksi. Sen kirjoittamiseen Doerr on kertonut käyttäneensä kymmenen vuotta. Harkittu työstäminen tuntuu siinä, miten sujuvasti kuvaileva kieli vie kerrontaa eteenpäin.

Scifin lukijaa taas ei tarvitse sen kummemmin kehottaa kuin vihjaamalla, että kolmasosa tätä uutta romaania sijoittuu matalan teknologian keksinnöillä pelaavalle sukupolvialukselle. Miten se on mahdollista ja miksi – se tuo kirjaan aidosti kutkuttavan loppukäänteen, jonka voi miltei päätellä eikä kuitenkaan täysin.

Romaanissa on tulevaisuuskuvitelman lisäksi kaksi muuta aikatasoa, joita yhdistää antiikinaikainen fantasiakertomus Thulen takaiset ihmeet. Kyseisestä, oikeasti kirjallisuushistoriassa kummittelevasta kertomuksesta on säilynyt vain toisenkäden tietoa, joten Doerr on kirjailijan vapaudella kuvitellut sen sisällön filosofiseksi saduksi. Tätä fantasiakertomusta kukin kirjan päähenkilöistä käyttää apunaan selviytyäkseen mahdottomilta tuntuvissa olosuhteissa.

Romaanin nautittavin osuus on kuvaus 1400-luvun Konstantinopolista, missä rauniokirjaston aarteita tutkiva Anna ja muslimipiirittäjien mukana saapuva Omeir kohtaavat. Molemmat ovat lapsia, jotka joutuvat ottamaan aikuisen vastuun pitääkseen lähimmäisensä hengissä. Siinä missä heitä määräävät uskonnot lupaavat vain tuhoa ja tuomiota, löytyy kirjakääröistä lupaus ihmisen mittaisesta kertomuksesta "johon mahtuu koko maailma". Lukija huomaa pian, että sellainen kertomus hänellä on käsissään.

Romaanin toisella aikatasolla kerrotaan amerikkalaisen pikkukaupungin asukkaista, Zenosta ja Seymourista, joiden elämänpolut kohtaavat kirjastoon osuvassa terrori-iskussa. Kolmannen kertomuksen päähenkilö on vanhempiensa kanssa sukupolvialuksessa matkaava Konstance. Tämän kertomuksen historiallinen aika paljastetaan vasta romaanin lopulla. Romaanin varsinainen yllätys on tietenkin se, miten täysin erillisiltä vaikuttaneet aikatasot kytkeytyvät toisiinsa vuosisatojen ylitse.

Romaani tuskin olisi niin myötäkarvaan sukiva lukukokemus ellei se olisi laskelmoitu kuvaus kirjarakkaudesta. Kirjastoista, kirjakaupoista ja etenkin bibliofiileistä kertovat teokset viehättävät meitä 2000-luvun lukijaluonteita. Kirjojen kautta tunnemme kytkeytyvämme ihmiskunnan perintöön syvemmin kuin digikulttuurin parissa elämäänsä kuluttavat naapurit.

Laskelmoidun aiheenrajauksen ohella Doerr on myös ainutlaatuinen tarinaniskijä, joka käyttää historiaa fiktionsa materiaalina sujuvammin kuin monikaan muu.

Edes kirjahistorian kanssa Doerr ei sorru akateemiseen viisasteluun, vaan dramatisoi kirjastojen merkitystä eri aikojen lapsille hyvän tarinan ehdoilla. Kirjan alkuperäinen nimi Cloud Cuckoo Land viittaa paitsi edellä mainittuun antiikintekstiin myös siihen, miten ihmisiä ohjaa tarve yhteiseen fabulointiin.

Ainoa ärsyttävä pala romaania on sen historialliseen keskiöön sijoitettu, luku luvulta hitaammin etenevä terrori-isku. Se on amerikkalaistyyppisesti sentimentaalinen kohtalokkaiden väärinkäsitysten ja murheellisten sankaritekojen näyttämö, jossa kirjan sanoma menettää universaaliutensa. Voi hyvin olettaa, että terrori-iskun psykologisella taustoituksella Doerr varmistaa romaaninsa Hollywood-option.

Onneksi kirjassa riittää sivuja myös oikeasti kriittiseen yhteiskuntakuvaukseen. Eikä se olisi mahdollista ilman scifin kliseillä leikittelevää tähtimatkan kuvitelmaa.

Ehkä näin on ollut läpi kirjallisuushistorian, että eettisimmät tarinat kurottavat "taivaanrannan taa"? Loppusanoissa Doerr toteaa, että jo Thulen takaisiin ihmeisiin lienee sisältynyt maailmankirjallisuuden ensimmäinen avaruusmatkan kuvaus.

 

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 2/2022.

 

Demariini ja Sannamariini (politiikka)

 

Jokin olennainen kysymys politiikan arkipäivästä tuntuu puuttuvan. Miksi Sanna Marinin kriitikot tyytyvät pääministerin huumetestaukseen, kun tuo arvoituksellinen pää kerran näyttäisi tarvitsevan ihan muunlaista testausta? Kyllähän presidentinkin terveydentilasta julkaistaan säännöllinen ulkopuolinen lausunto, niin miksei pää perseessä törmäilevästä pääministeristä?

Ja jos Ilkka Kanervan kaltaisen ylettömyyksiin ja asiattomuuksiin taipuvan poliitikon kohdalla tällaista toistuvaa skandaaleihin sortumista pidettiin johdonmukaisena, niin miksei Sanna Marinin tapauksessa? Onhan enemmän kuin todennäköistä, että suhteellisuudentajunsa menettänyt hallitsija jatkaa käytöstä lähimmän viiteryhmänsä perusteella. Kaikki Marinista välittyvä tieto todistaa, ettei hän kertakaikkiaan hallitse lähipiirinsä toimintaa eikä siten omaa asemaansa siinä. Seuraavat skandaalikuvat ovat sikäli vain ajan kysymys.

Ilmeisesti ainoa syy, miksi poliitikko Marinia ei käsitellä yhtä liukkaana ilmiönä kuin Kanervaa on #metoo-aikamme korrektius. Jos Marinin kaltaista poliitikkoa kritisoitaisiin suhteellisuudentajunsa menettäneenä, syytöstä pidettäisiin hänen sukupuoleensa perustuvana. Mitä hyperkorrektimpi hän on perinteisen median edessä, sitä korrektimpaa käsittelyä hän voi edellyttää median edustajilta. Marinin kaksoisstandardi (kuin kuka tahansa ja siksi kaiken yläpuolella) on treenattu perinteisen median ja sosiaalisen median välissä sukkuloidessa, joten Marin on alkanut pitää niitä puolueen toisistaan eristäminä maailmoina. Kun ministeri itkee Lahden torilla kohtuuttomina pitämiensä mediasyytösten vuoksi, kyyneleet eivät johdu häpeästä, vaan pettymyksestä siihen mediapuolueeseen, jonka huipputuotteeksi hän on itsensä ajatellut: kansaa populismilta suojaavaksi Sannamariiniksi.

Seuraavan sukupolven markojunkkarit epäilemättä löytävät tästä mariiniryvetyksestä pitkän demari-inflaation merkit. Muutosta voi pyrkiä hahmottamaan jo nyt keskellä tuon puolueista rasvaisimman Demariini/Sannamariini-kriisiä. 

Vuosisadan ajan Demariini oli Suomessa suosittua siksi, että puolueohjelman kuvaukset ohutlevitteisestä kansanvallasta kuulostivat tutuilta ja käytännöllisiltä. 2000-luvun Sannamariini on SDP:n levitteenä ihan toista. Tätä Sannamariinia ei ole suositeltu terveellisenä levitteenä tyydyttämättömän työkansan kärsimyksiin, vaan itsetyydyttyneenä pinnoitteena työkansan ja poliittisen median väliin. Pinnoitesuojan huikea kansanmenestys voi osoittautua tuhoisaksi puolueelle, jos pinnoite on kansalle tärkeämpi kuin puolue.

Tallinnassa 19.-21.8.

Meillä on taloudessamme sopimus, että jos lapsiperhe tulee kylään niin saan poistua maasta. Tästä saisi erittäin tasoittavan pykälän kaikkiin avio- ja avoliittoihin, vaikka harva sitä tajuaa, että tällainen (binäärisesti ikävä, toki) sopimus edustaa spefimäisen uneksinnan lisäystä arkimaailmaan.  Poistuisin Maasta jos se olisi mahdollista. Poistuisin ihan minne vaan missä ei ole suomalaisia eikä siis varsinkaan lapsisuomalaisia, sehän siinä on ideana. Olisin voinut mennä viikonlopuksi vaikka Siuroon, jos siellä olisi majataloja, ja palvella heidän ensimmäistä kirjallisuusfestariaan 24h siitä hyvästä.

Sen sijaan tulin Tallinnan kauniiseen Vanhaan Kaupunkiin, jossa minua palvelee viereisessä talossa suomalainen Prisma 24h. Kun eilen hain sen valtavalta viinaosastolta kylmää olutta (ulkona oli 30c) niin ainoan kassan jono juuttui suomalaisiin jotka halusivat ostaa laatikollisen lonkeroa eikä kassapoika löytänyt sille koodia. Pitkään asiasta riideltyään (kukaan ei tiennyt miten toimia) kassapoika ja toinen myyjä päättivät pingata koodin yksittäisestä tölkistä ja kertoa sen 24llä. Tämä vei enemmän aikaa kuin Tallinnan Hansa-historian kertominen veisi. 

Mutta kaikki jonossa seisovat turistit näytivät suorastaan hillityiltä aatelisilta verrattuna kotimaamme perseetolalla-pääministeriin. Niin suhteellista on 2000-luvun suomalaisuus, tämä identiteettipeli, jossa leikitään, että julkkiksilla olisi yksityisyyttä ja meillä taviksilla julkisuutta.

Mitään enempää en minäkään odota Tallinnasta saavani kuin Liudentuvan Erilaisuuden kokemuksen. Huomasin kyllä, että Virossa ilmestyy nykyään jopa englanninkielinen uutislehti Estonian News, mutta se on sisällöltään mitätön b2b-julkaisu. Mikä tahansa kassajono kertoo Virosta enemmän.

Hotellini (Brunn) on sekin vintageturismin ja instant-turismin eli Vanhan Kaupungin ja hypermodernin kauppa-alueen alati liudentuvalla rajalla. Rakennus on siisti ja moderni, kohtuuhintainen, mutta ensimmäinen hotelli jossa olen nähnyt korvatulpat osana huoneen varustelua. Syy on läheisyydessä sijaitseva yökerho, jonka diskobiitti kaikaa läpi hotellinkin alkaen kello 22 ja jatkuen jonnekin aamuyölle. 

Tällaiset huijaukselta tuntuvat hotellit ärsyttäisivät helvetillisesti, mutta on tässä huoneessa ylellisyys joka pelastaa kaiken: ilmastointi jolla saa jäähdytettyä huoneen vaikka 20 asteeseen. Voin luoda ilmastokuplan jossa ei ole mitään arkielämäni sidoksia. Luen vanhaa scifi-pulppia ja Bill Brysonin muistelmia keskilännen osavaltioista. Nyt huomaan, että vuoden 2016 Viro-kierroksella ensi kertaa löysin Brysonin lahjat.

Tänään tapasin onnekseni Jaakon myötä kaupunkiin pistäytyviä suomalaisia. Hetkessä tunsin olevani ENEMMÄN ei-turisti, koska olin sentään ollut jo vuorokauden maassa. Tämä riittää siihen ihmiselämän tärkeimpään tarpeeseen olla edes kerran vuodessa poissakaikestatutusta. Kyse on tosiaankin viime kädessä määrällisistä eroavuuksista. Näin helpon irtioton voisi kuka tahansa toteuttaa paljon helpommin (ja ekologisemmin) kuin täydellisen erottautumisen illuusion tarjoavilla etelänmatkoilla, missä ilmastollinen eroavuus on fyysinen takuu semiosfäärin laadullisesta erosta. Tätä tällaista sietäisi suomalaisillekin opettaa. Pelasta-planeetta-uhkauksella jos ei muuten.

Semiosfääri. Miten täsmällisen kaunis sanana ja ideana. Eikä tarvinnut tulla Tallinnaa kauemmaksi sitä arvostaakseen. Haen kohta lisää kylmää olutta naapurin Prismasta ja kuvittelen tapaavani Ville Hytösen SEN paikan kassajonossa eikä suinkaan Kalamajan indiebaarissa, jossa olisin niin outo että tuntisin itseni VÄHEMMÄN yhtäänmiksikään. 

Tämä vintage-alueen raja-arvo riittää: että on päässyt sen pienimmän ja kliseisimmän turistitietoisuuden ylitse, ja lisää siihen tarinoissaan itseään nuoremmille että hei, kyllähän 'tämä kaikki' nähtiin jo vuonna 1989 vanhan vallan aikana. Maailma on kääntynyt ympyrän hei! Että eilen laivalla oli korviinpistävän paljon venäläisiä, koska tästä lauantaista 20.8. alkaen ne eivät pääse enää Viroon turistiviisumilla. Millaista päättäväistä rohkeutta se edustaakaan Virolta verrattuna Suomeen! 

Siihen(kin) voi peilata ja korostaa omaa vierauttaan nössömaan toistuvana nössöturistina, joka näkee paljon vaikkei osaa riittävästi koskaan tulkita näkemäänsä.

Solidaarisuutta aina? Virossa näkyvämmin kuin Suomessa!