Yksi painossa, kaksi kohti dedistä (työtilanne)

 

Runokirja Arpapapitar on nyt viimeinkin painokoneessa ja kahden muun kirjan käsikirjoitus aivokoneessa. Painokone kuluttaa paperia ja sähköä, jota pitäisi säästää asiallisiinkin teksteihin, niin kuinka voisi perustella eroottisten fantasiarunojen julkaisemista? Että lukijat pysyvät sentään lämpiminä erotiikkaa lukiessa, jollei peräti kuumina? 

Joku voi tietysti kuumeta jo tuosta Paul Laanen tekemästä kansikuvasta. Eikä vain genrejohteisista syistä. Paul lähetti viisi ehdotusta, jotka olisivat olleet komeita jokainen, mutta tämä yksi oli hänen suosikkinsa ja niin se oli minunkin, niin tyylitietoisesti se noudattaa pulp-fantasian kansikuvia ja niitä mukailevaa D&D-estetiikkaa, jota voinee kutsua viileäksi campiksi. Paulin taide oli minulle tuttua Vaskikirjojen kansista ja pidin tavattomasti juuri siitä, jonka hän teki Neljän miekan tanssiin.

Kansien sisältä löytyvä runokirja onkin sitten toinen juttu. Vaikea on kuvitella millä tavalla keskimääräinen lukija kokee Arpapapittaren runot, koska ne ovat omanlaistaan hybridisodankäyntiä sekä runouden akateemista valtavirtaa että fantasian teinifossiloitumista vastaan. Nysalor-kustantamon Matille olen aika ison tuopin velkaa siitä kärsivällisyydestä ja rohkeudesta, että otti ja piti tämän kirjan vuoden 2022 julkaisuissaan.

Runokirjaksi Arpapapitar on sentään niin tuhti (108 sivua), että jokainen taatusti löytää oman lajimakunsa mukaisia tekstejä. Rakenne, jonka varaan runot ovat vuosien varrella syntyneet, on tarinavetoinen, joten kirjaa voi lukea myös 70 pienoistarinana, joiden genre vaihtelee sadusta scifiin ja korkeafantasiasa arkikummaan. Näin sitä itse analysoisin. Vain yksi ainoa runo on omakohtainen, "Veljeni Leijonankieli", eikä sekään kerro minusta vaan kauan sitten kadonneesta ystävästä.

Painokoneen ohella kaksi muuta käsikirjoitusta pyörii aivokoneessa sekä sen toimintoja laventavalla läppärillä, koska molempien dedis on joulukuun puolivälissä. Toinen on ensi keväänä ilmestyvä novellikokoelma Fantastiset vankilat ja toinen ensi syksynä ilmestyvä tietokirja tietyistä jännityselokuvista. Jossain vaiheessa huomasin, että olin kirjoittanut hämmästyttävän paljon vankiloihin ja vankeuteen liittyviä julkaisemattomia spefi-tarinoita. Kokosin nuo tekstit yhteen, editoin ne tiiviimmiksi, ja kirjoitin kaksi uutta tarinaa vanhojen muistiinpanojen pohjalta. Fantastiset vankilat ei ole paljoakaan paksumpi kuin Arpapapitar, koska novellit ovat pituudeltaan 1-20 sivua, ja siksi sitä tuntui hyvältä tarjota Kulttuurivihkoille, jolla on silmää tällaisten täsmäteosten julkaisemiselle. Edellisestä julkaistusta novellikokoelmastani, Marsin ikävä, onkin kulunut jo 15 vuotta.

Jo ensi vuodelle on tuloillaan myös seuraava näytelmä, Hotelli Hidas Kuolema. Sille on merkitty paikka Tukkateatterin syksyn 2023 ohjelmistoon, enää puuttuu ohjaaja.

Varsinaista taiteilijajournalistin palkkaani vastaan teen ennen vuoden loppua valmiiksi (erinäisten kirja-arvostelujen lisäksi) ainakin kaksi artikkelia. Olen näin hidas, koska ensin minun on luettava niitä kirjoja ja katsottava niitä elokuvia, joista aion kirjoittaa. Osa tänä vuonna ideoiduista artikkeleistani jää tehtäväksi ensi vuonna, yksi artikkelisarja on jo sovittukin, vaikka lähdeaineiston lukeminen alkaa aikaisintaan joulukuussa. Oletan, että palkanmaksajani, Taike, ymmärsi tämän osan kulttuurijournalistin työtapaa keksiessään uuden kategorian taiteilija-apurahoihin vuonna 2019.

Paino- ja aivokoneen jyske pitävät käynnissä syksyn ja maailman viiletessä. Kun palkka ja rahantulo täydellisesti katkeavat vuodenvaihteessa, olisi tehtävä se mielikuvituksen isoin loikka ja keksittävä itsensä uudelleen ihmiseksi X, joka perustelee itselle millä elää ja miksi kirjoittaa. Tai odoteltava sitä seuraavaa apurahaa roolissa Y.