Jokin olennainen kysymys politiikan arkipäivästä tuntuu puuttuvan. Miksi Sanna Marinin kriitikot tyytyvät pääministerin huumetestaukseen, kun tuo arvoituksellinen pää kerran näyttäisi tarvitsevan ihan muunlaista testausta? Kyllähän presidentinkin terveydentilasta julkaistaan säännöllinen ulkopuolinen lausunto, niin miksei pää perseessä törmäilevästä pääministeristä?
Ja jos Ilkka Kanervan kaltaisen ylettömyyksiin ja asiattomuuksiin taipuvan poliitikon kohdalla tällaista toistuvaa skandaaleihin sortumista pidettiin johdonmukaisena, niin miksei Sanna Marinin tapauksessa? Onhan enemmän kuin todennäköistä, että suhteellisuudentajunsa menettänyt hallitsija jatkaa käytöstä lähimmän viiteryhmänsä perusteella. Kaikki Marinista välittyvä tieto todistaa, ettei hän kertakaikkiaan hallitse lähipiirinsä toimintaa eikä siten omaa asemaansa siinä. Seuraavat skandaalikuvat ovat sikäli vain ajan kysymys.
Ilmeisesti ainoa syy, miksi poliitikko Marinia ei käsitellä yhtä liukkaana ilmiönä kuin Kanervaa on #metoo-aikamme korrektius. Jos Marinin kaltaista poliitikkoa kritisoitaisiin suhteellisuudentajunsa menettäneenä, syytöstä pidettäisiin hänen sukupuoleensa perustuvana. Mitä hyperkorrektimpi hän on perinteisen median edessä, sitä korrektimpaa käsittelyä hän voi edellyttää median edustajilta. Marinin kaksoisstandardi (kuin kuka tahansa ja siksi kaiken yläpuolella) on treenattu perinteisen median ja sosiaalisen median välissä sukkuloidessa, joten Marin on alkanut pitää niitä puolueen toisistaan eristäminä maailmoina. Kun ministeri itkee Lahden torilla kohtuuttomina pitämiensä mediasyytösten vuoksi, kyyneleet eivät johdu häpeästä, vaan pettymyksestä siihen mediapuolueeseen, jonka huipputuotteeksi hän on itsensä ajatellut: kansaa populismilta suojaavaksi Sannamariiniksi.
Seuraavan sukupolven markojunkkarit epäilemättä löytävät tästä mariiniryvetyksestä pitkän demari-inflaation merkit. Muutosta voi pyrkiä hahmottamaan jo nyt keskellä tuon puolueista rasvaisimman Demariini/Sannamariini-kriisiä.
Vuosisadan ajan Demariini oli Suomessa suosittua siksi, että puolueohjelman kuvaukset ohutlevitteisestä kansanvallasta kuulostivat tutuilta ja käytännöllisiltä. 2000-luvun Sannamariini on SDP:n levitteenä ihan toista. Tätä Sannamariinia ei ole suositeltu terveellisenä levitteenä tyydyttämättömän työkansan kärsimyksiin, vaan itsetyydyttyneenä pinnoitteena työkansan ja poliittisen median väliin. Pinnoitesuojan huikea kansanmenestys voi osoittautua tuhoisaksi puolueelle, jos pinnoite on kansalle tärkeämpi kuin puolue.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti