262 s.
Oppian, 2026
Niklas Bengtsson on Portti-lehdenkin sivuilta tuttu tietokirjailija ja tutkija, joka on erikoistunut lasten- ja nuortenkirjallisuuteen. Spefin alueelta hän on julkaissut muun muassa kotimaisen fantasian ja scifin bibliografioita (2000–2001) sekä kaksi opaskirjaa ulkomaisesta nuorten scifistä (2005–2006). Satuperinteenkin historiaa hän on tutkinut pitkällisesti, mistä uusimpana tuloksena on nyt ilmestynyt 15 suomalaista sadunkertojaa esittelevä opas Satu-Suomi.
Useimmat oppaaseen valituista kirjoittajista ovat tuttuja kirjallisuushistoriasta, mutta eivät välttämättä sadunkertojina, kuten Minna Canth, eivätkä varsinkaan lehtiin kirjoitetuista saduista, joihin Bengtsson haluaa teoksellaan kiinnittää huomion. Yksittäisten kirjailijaesittelyjen sijaan teoksen tärkein anti onkin genrekohtaisessa, 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuoliskon lastenkirjallisuushistoriaan kohdistuvissa kommenteissa.
Satukirjallisuus osoittautuu omaksi marginaalikseen lastenkirjallisuuden sisällä. Esimerkiksi satusuomentajana ja -runoilijana kunnostautunut August Ahlqvist (1826–89) on tunnettu lähinnä tutkijana ja aikuisten runoilijana. Hänen panostaan lastenkulttuurin kehittymiselle ei ole mainittu edes lastenkirjallisuutta käsittelevissä historioissa.
Myös satukokoelmien toimittaja Eero Salmelainen (1830–67) on niitä tekijöitä, jotka alan tutkimus on vähitellen unohtanut, vaikka – huomauttaa Bengtsson – hänen toimittamansa teokset olivat aikanaan luetumpia kuin Kalevalan painokset (1835 ja 1849). Satukokoelmat kiinnostivat aikalaisia enemmän kuin kansanrunous!
Syy kirjailijoiden unohtamiseen ei ole pelkästään marginaalisena pidetyssä lastenkirjallisuudessa, vaan kirjallisuushistorioiden tavassa kategorisoida tekijät. Jos kirjailijaa pidetään ensisijaisesti aikuisten kirjailijana, jätetään hänen merkittävätkin teoksensa pois lastenkirjallisuudelle omistetuista historiikeista. Näihin kuuluu jopa Mika Waltari.
Pisimmän esittelyn ”satuaktivisteista” saa tietysti Zachris Topelius. Artikkelissa on paljon tuttua ja luettelomaiseksi esittelyksi jäävää, joten tällaiset osuudet opasta jäänevät ensyklopediseen käyttöön. Satugenren tärkeydestä kirjallisuuden kivijalkana muistuttaa tieto, että Topeliuksen kahdeksanosaisesta kirjasarjasta Läsning för Barn (1865–96, suom. 1874–97) ilmestyi jo tuoreeltaan pohjoismainen taiteilijapainos.
Satugenren suosio johtui osaltaan sen kansallisromanttisista aineksista. Sen varjolla voitiin saarnata venäläisvallan sensuurin ohittavaa heimoaatettakin, kuten Ahlqvistilla. Lastenlehtiin voitiin vastaavasti valita sellaisia ihmesatuja, joiden fantastisuus oli tuttua suomalaisille lukijoille. Sattumoisin Ahlqvist oli myös se kirjailija, joka käännöksellään vakiinnutti hölmöläissadut suomalaiseen perinteeseen.
Vanha satukirjallisuus ei ole pelkkää idylliä, muistuttaa Satu-Suomi. Saduista löytyy myös scifiä, fantasiaa ja kauhua. Vinkkinä lukijoille voi johdantoartikkelin nimistä poimia Tyko Hagmanin, John Arnold Berghin, Laura Sointeen ja Lilli Porthanin. He kaikki löytyvät esiteltyinä oppaasta.
Hieman joutuu genreharvinaisuuksia bongaava lukija kahlaamaan, että löytää erikoisen ensimmäisiä tapauksia, kuten aikanaan harvinaisen kuumatkatarinan Hagmanin tuotannosta tai hoffmanilaisten kissatarinoiden vähän tunnetun työnjatkajan (Berghin). Toivotaan, että tutkijat ja antologioita kokoavat pienkustantajat löytävät Bengtssonin vinkkaukset.
Markku Soikkeli
Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 2/2026.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti