Triangle of Sadness (elokuvahko)

 

Neljänkymmenkahdeksan vuoden iässä ohjaaja Ruben Östlundin ura on jo ohitse. Mitään säällisempää ei voi päätellä sen jälkeen, kun teos toisensa jälkeen huikeampaan suoritukseen pystynyt ohjaaja tekee jotain niin mitäänsanomatonta kuin Triangle of Sadness (2022). Vuoden isoimmaksi tapaukseksi odotettu taidefilmi osoittautuu väkinäiseksi satiiriksi, jossa miljonäärin ruho nytkähtelee oksennuksen peittämällä lattialla samalla kun marxilainen risteilykapteeni lukee hälytysradiosta Noam Chomskya. Tätä tällaista alleviivaamalla överiksi vedettyä osoitelmaa kestää tunnin joka tuntuu kahdelta. Sitten elokuva jatkuu vielä sen toisen tunnin.

Triangle of Sadness -elokuvan aloitus on kuin improvisoitu mockumentary, josta ei ole ollut alunperin tarkoituskaan jatkaa pidemmälle. Tämä viiden minuutin prologi naurattaa samalla tavalla ja samoista syistä kuin Östlundin takahuoneiden todellisuutta tutkiskeleva realismi Turistissa (2014) ja Squaressa (2017). Prologin jälkeen voisi kävellä ulos teatterista ja tyytyä siihen, että tästä miesmallien ruumiinkieltä havainnollistavasta jaksosta on maksanut sentään vain 8 euroa eikä niitä Finnkinon riistohintoja. 

 

Mutta jos jää teatteriin niin on hyvin-huonon-hyvän uskon varassa, että odottaa ensin tunnin, sitten toisen, lopulta yhteensä 149 minuuttia, että tästä luxusristeilyn tarinasta kehittyisi vielä jotain edellisistä elokuvista tuttua. Sitten sitä vain istuu ja odottaa ja ihmettelee, lähtikö Östlund tämän filmin kuvauksista aiemmin kuin viisas katsoja teatterista.

Jotain on apokalyptisesti pielessä niin filmiviihteen kuin -taiteenkin RAKENTEISSA, jos sekä James Bond että ruotsalainen taidefilmi näyttävät SAMALLA TAVOIN epäonnistuneilta. Että näin käy kun käsikirjoittamiseen ei enää uskota. Että koronan jälkeisessä maailmassa heille välttää tehdä mitä vaan mikä saa apokalyptian näyttämään vaivattomalta.

Ei tätä siis Östlundin elokuvaksi uskoisi. Niin heikko on jo käsikirjoitus, ja vaikka improvisaation makua tuntuukin joissakin kohtauksissa niin ne eivät erotu tosiaankaan edukseen. Shampanjan oksentaminen ja pakkohymyilevän palvelusväen nöyryyttäminen eivät osoita omaperäisyyttä edes ideoina. Joka ainoa poliitinen vitsi ("Onko tämä käsikranaatti meidän tuotteemme?") on vielä erikseen toteutettu kuin sketsinä, välittämättä siitä, miten vitsi erottuu kokonaisuudesta.

Kolmas jakso elokuvaa kertoo apokalyptian jälkeisen yhteiskuntajärjestyksen perustamisesta. Miten tähän päädytään on arvattavissa siitä pitäen, kun laivan allegorinen yhteiskuntamalli on esitelty kolmen kansiluokan hierarkiaksi, jota vain lähtötilanne pitää aisoissa. 

Kolmannessa jaksossa tarina palaa alkujaksossa esiteltyyn pariskuntaan, mies- ja naismalliin. Alkujaksossa dramatisoitu heteroparien hyötysuhde käännetään nyt ympäri, mutta niin kuin gender-inversioissa heikoimmillaan niin tässäkin on ironia ja kritiikki korvattu "viimeinen pari maailmassa" -vitseillä jotka olivat rutiinia jo screwball-kauden Hollywood-komedioissa. Paitsi että ne olivat hauskoja. Ja älykkäitä. Kuten McCareyn "My Favourite Wife" vuodelta 1940. Katsoisin sen vaikka kolme kertaa peräkkäin, mutta tästä Östlundin mukahauskasta ja mukaälykkäästä sekasotkusta en halua koskaan enää kuullakaan.

Mieluusti pyytäisin teatterilta rahat takaisin näin paskasta elokuvasyksyn avauksesta. Mutta taidan lähettää sen reklamaation ennemmin Östlundille.