The Square (elokuva)

Liekö Pohjoismassa tällä hetkellä isompaa ohjaajalupausta kuin Ruben Östlund? Hänen elokuvansa Play (2011) ja Turisti (2014) ovat moraalisesti selkeitä mutta eettisesti hämmentäviä. Jos ne näkee teatterissa, tulee terveesti kiusatumpi olo kuin teatterissa samojen aiheiden äärellä tulisi: lasten turvattomuus ja aikuisten teennäisyys.

Uuteen The Square-elokuvaan (2017) kohdistuukin ehkä kohtuuttomat odotukset yhtä julman terävästä elokuvakerronnasta. Niitä se ei täytä. The Square on vieläkin hajanaisempi kuin kaksi edellistä pitkää filmiä. Elokuvan venyttäminen reilusti yli kahden tunnin ei myöskään tunnu perustellulta, kun juoni ei ole muutenkaan olennaista Östlundin filmeissä. Ohjaajan nuoruustyötä Gitarmongot (2004) en ole nähnyt, mutta sketsimäinen sekin on kuulemma rakenteeltaan.

Östlund ohjaa taidehenkilöitä näyttämään elokuvalta.

Ja silti. The Square on ehdottomasti kuluvan vuoden parhaita filmejä niin provokaationa kuin kysymysten esittäjänä. Itseäni se toki huvitti aivan erityisesti, koska näin elokuvan juuri Tukholmasta palattua. Tukholma on nimittäin keskeisessä osassa tässä filmissä, aivan kuin se olisi yhtä yksinäinen ja todellisuudentajunsa menettänyt ympäristö kuin Turistin vuoristohotelli.

Nimensä mukaisesti The Square käsittelee erilaisia sisätiloja, joissa koemme olevamme turvallisen tietoisia siitä, miten kunnon ihminen käyttäytyy. Kun taide flirttailee vaarallisille ja kiusallisille aiheille, sen tekijät ovat tietoisia gallerioiden ja museoiden tarjoamasta poikkeustilasta näitä aiheita edustavan MATERIAALISUUDEN kohtaamiseen.

Uloin kehä tässä sisätilojen suhteita käsittelevässä on Tukholma. Sisempi kehä on kuvitteellinen nykytaidemuseo, ja sisin kehä museon hallinto. Päähenkilö Christian (Claes Bang) on museon tanskalainen kuraattori, joka toimii luottoselittäjänä taiteen ja arvovaltaisen yleisön välillä.

The Square revittelee satiiria siitä, miten hölmön arvokkaasti ihmiset käyttäytyvät lapselliselta vaikuttavien ja löytötaiteeksi laskettavien ideoiden äärellä. Taidemuseon sisällä muhii väistämätön katastrofi, kun taidepuheen ammattilaiset palkkaavat nettiajan tiedottajat houkuttelemaan yleisöä uuteen näyttelyyn. Katsoja ei voi kuitenkaan tulkita hupsujen hahmojen arvaamattomuutta pelkästään hupsuudella. Yhdellä taideammattilaisista on mukanaan ikäänsä ja arvovaltaansa sopimaton sylivauva, toinen asuu simpanssin kanssa, kolmas uhoaa väkivallalla muttei uskalla poistua lähiön pihalle pysäköidystä autosta.

Viattoman oloinen Christian yrittää miellyttää kaikkia, mutta ei oikein tiedä miten ratkaista ongelmansa Tukholman kanssa, ilman, että elämä museossa menee sekaisin. Christian jos kuka on englannin slangin mukaisesti "the square", konservatiivisen ihmistyypin perikuva.

Kun sitten Christianilta varastetaan - taideperformanssia muistuttavalla tavalla - henkilökohtaiset tavarat, hän on täysin ymmällään mikä on hänen oma vastuunsa asian selvittämisessä ja siitä koituvissa äkillisissä seurauksissa. Hyppysuhde amerikkalaisen Annen (Elisabeth Moss) kanssa voi siis olla Christianin kaltaiselle aivan poikkeuksellinen erehdys - tai sitten ei.

Arvuuttelu Christianin "syvällisyydellä" on aidosti kiinnostava ja ainoa varsinainen tarina. Filmin kerronta viivähtelee milloin mihinkäkin kohtaukseen arvaamattoman pitkään. Tarinallisuuden vastustus on toki ymmärrettävissä osaksi elokuvan sanomaa. Tylsää vaan, että osa siitä vastustuksesta toteutetaan köyhästi perustelluilla kohtauksilla. Esimerkiksi sketsi, jossa arvokas taiteilijahaastattelu keskeytyy yleisössä istuvan miehen Tourette-syndrooman vuoksi, on ala-arvoinen Östlundin käsikirjoittamaksi.

Christianin sisäisen elämän kehityskaari ja sen kytkentä museon sisällä muhivaan katastrofiin olisi itsessään hieno puolentoista tunnin elokuva. Mutta tämän päälle tulevat pakollisena bonuksena ne sketsimäisen irralliset kohtaukset. Östlund haluaa ehkä kierrättää suuremmalle yleisölle edellisten filmien ja lyhäreiden aineksia.

Elokuvan temaattinen ydinkohtaus on taide-eliitille järjestetty performanssi, jossa ihmisapinaa esittävä näyttelijä ei ehkä olekaan näyttelijä. Tai ehkä se ei olekaan performanssi. Tai ehkä taide onkin eniten taidetta kun sillä ei ole enää rajoja. Ehkä juuri siksi museotaide on puhtaimmillaan pelkkä piirretty rajaviiva, se "square"-teos jonka rakentamisesta tämä elokuva alkaa ja jonka selittämiseen koko museo alkaa romahtaa instituutiona.

Suureellisen hienoa monitulkintaisuutta?

No joo. Mutta The Square -elokuvan palkitseminen Cannesin kultaisella palmulla tuntuu irvokkaalta juuri siihen nähden, miten tiukkaa kritiikkiä se esittää taiteen instituutioille.