Vielä myöhään eilen illalla oli kymmenisen astetta lämmintä ja viime yönkin pihalämpö pysyi viidessä asteessa, vaikka taivas oli tähtikirkas ja kuunsirppi riitti valaisemaan pihan. Mutta kun tuuli kääntyi pohjoiseen, oli mökki aamulla viileämpi kuin pakkasyön jälkeen. Sen tuntee heti herättyä, eikä tee mieli lainkaan nousta peittojen alta, vaan jää selailemaan kännykältä uutisia ja bgg:n peliarvosteluja aivan kuin makoilisi jossain hotellissa ulkomailla tahdottomana kohtaamaan vieraan kulttuurin pienet epämukavuudet.
Takatalven merkit ovat niin ilmassa, että linnutkin vaikenevat. Orava kävi tutkimassa tekemäänsä reikää mökin nurkassa, mutta olen laittanut siihen taas kuokan terän tukkeeksi. Tällaisella suursään käänteellä niin mökki kuin metsäkin ovat tuulen armoilla, aivan kuin oltaisiin keskellä merta.
Vielä eilen Nilsiän keskustassa oli aivan kesälämmin, lapset kulkivat t-paidoissa. Nilsiän bussireissuilla on mukavat kaksi tuntia tehdä aina sama kierros: lounastaa Pölkyssä ja lukea uusimmat Pitäjäläiset, käydä kirjaston kierrätyshyllyllä ja lukea päivän Mullikka, istahtaa sitten rannalle katselemaan maisemaa, ja lopuksi tehdä ostokset Alkossa ja marketissa. Päivän viimeinen bussi Nilsiästä lähtee jo 15:40, joten siitä ei ole varaa myöhästyä.
Toin kyläreissulta einestä, viiniä ja vettä, sekä kaksi kirjaa kierrätyshyllystä, Antti Vihusen esseitä ja Rajalan Meriluoto-elämäkerran, mitkä kumpikaan eivät ole kelpo mökkilukemista, mutta vähän sentään vaihtelua. Näin tällaisessa kevätreissussa tuntuu kaikessa väliaikaisen ahdinko. Vasta tänä aamuna kahvia keittäessä huomasin ison vesipullon olevan hiilihapollista, vaikka kyljessä lukee isolla LÄHDEVESI. Täytyy siis tänäänkin retkeillä, joko huoltsikan pitsalounaalle tai sen nestehyllyille.
Paluupäivän, torstai vai perjantai, ratkaisi puolestani VR. Sen kaukojunat ovat aina vain täydempiä, joten piti päättää mihin vuoroon ylipäänsä mahtuu Kuopiosta takaisin Tampereelle. Valitsin torstain.
Bergman-tiedostot olen saanut nyt käytyä lävitse ja ryhmiteltyä niiden muistiipanot ensin leffakohtaisesti, sitten johdannon taustoitukseen ja loppuluvun perintöosuuteen, hieman Hitchcock-kirjani tapaan. Bergmanin tuotanto on itse asiassa aika lailla saman kokoinen kuin Hitchcockilla, mutta johdatuskirjan kannalta paljon vaikeampi esitellä. Hitchcockilla on paljon huonosti aikaa kestäneitä mykkäfilmejä, jotka saattoi jättää lyhyille referoinneille. Bergmanin varhaiskaudella (1943–1950), sen sijaan, on vähäisemmissäkin ohjauksissa hyvin tunnettuja teoksia, kuten Satamakaupunki ja Elämän sateessa, joka on myös yksi omista omituisista suosikeistani. Varhaiskauden jälkeen on sitten kolmisenkymmentä lukukohtaista elokuvaa (vuosilta 1950–2003), joista vähintään puolet on sellaisia, että niille voisi omistaa kokonaisen kirjan, ja on omistettukin. Tämä on rakenteen kannalta yhtä tyly ongelma kuin Hitchcockin isoissa klassikoissa: miten esitellä Hitchcockin Vertigo tai Bergmanin Persona yhtä monessa sivussa kuin saman ohjaajan Frenzy tai Saraband? Ainoa keksimäni ratkaisu on hajauttaa osa kyseisiä elokuvia koskevista tulkinnoista pohjustukseksi johdantoon ja "ohjaajan perintö jälkimaailmalle" -kommentteihin loppulukuun.
Yhden kerran väsäsin jo Bergman Estate residency -hakemuksen, mutta aloin sitten jänistää. Osittain siksi, että ohjeiden mukaan hakijalla pitäisi olla auto voidakseen itse noutaa ruokansa Fårön kylältä. Periaatteessa pystyisin fillaroimaan pienen saaren huoltomatkat, mutta vain periaatteessa. Sää ja vuodenaika voisivat osoittautua vaativammiksi kuin mitä tällä hetkellä edes täällä tutussa savolaismaisemassa olen motivoitunut tekemään. Fårö ei ehkä ole filmihullun paratiisi kuin B-pyhäkön sisäpuolella. Tai sitten pitäisi olla jokin vickykrieps muusana. Shetlannissa pysyttelin lämpimänä ja kylläisenä paljon karummassakin mökkimaisemassa, mutta siitä matkasta on 25 vuotta. Resilienssi, tuo yhteiskuntaoppineiden tuorein väittelyn aihe, oli silloin vielä kuin nuorella miehellä.
Fårö-hakemus jäi lähettämättä myös siksi, että kertyneet apurahahylsyt suosittelivat pysyttelemään matalana suomalaisen filmihulluuden juoksu- eli joukkohaudassa. Sen sijaan tein ja lähetin toisen hakemuksen Visbyn BCWT-residenssiin. Sieltä ei koskaan kuulunut edes hylsyä. Kaipa ne ajattelivat hullun suomalaisen erehtyneen residensseissä 60 kilometrin etäisyydellä. Vaikka kehuin olleeni heidän vieraanaan aiemminkin.
No, tämä savolainen metsämökki on nyt sitten taas pikainen residenssini. Jälleen kiitokset Hannelle ja Saaralle.
 |
| To plug or not to plug... karua elämää savolaismaisemassa... |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti