Sonettikuu: #33

 

 

 

Sonetti #33

Shakespeare	Full many a glorious morning have I seen Flatter the mountain tops with sovereign eye, Kissing with golden face the meadows green, Gilding pale streams with heavenly alchemy;
Tynni	Näin, kuinka moni aamu loistossaan hiveli vuorta hallitsijankatsein, nurmien vihreyttä suudellen, kullaten virrat, taivaan alkemisti;
Simonsuuri	Monen uljaan aamun olen nähnyt palvovan kuninkaan katsein vuorenhuippuja, kultakasvoin suutelevan niityt vihreiksi, kultaavan kalvaat virrat luojan alkemioin;
Saukkoriipi	Hopeisten vuorten huiput hohtavat paljasti ylväät palatsinsa varhain, vihreät niityt aamun kultaamat, purojen välke purppuroista parhain.

 

Cajanderin suomennosten poisjääminen tuntuu siltä kuin menettäisi koodiavaimen Shakespearen runokieleen. Mutta mahdotonta on valita, kuka kääntäjistä on paras sonettien tulkitsija. Hyvin he täydentävät toisiaan, jopa Saukkoriipi, jonka suomennokset tuntuvat tekevän lempeää väkivaltaa alkutekstille selkokielistäessään sonettien runsaat metaforat ja runnoessaan rytmin niin omituisen elliptisiksi säkeiksi, ettei niitä enää soneteiksi tunnistaisi. Simonsuuri tuntuu puolestaan keskittyvän enemmän kieleen kuin ajatukseen. Tynnin käännökset ovat hyvä kompromissi runokielen ja kontekstoinnin välillä. 

Kiinnostava olisi tietää, miten paljon Tynni ja Simonsuuri rakensivat käännöksiään edeltävien suomennosten päälle. Saukkoriipi siitä mainitseekin, samoin akateemisesta tuesta tulkinnoilleen. Lopputuloksen omapäisyyttä pitäisi sikäli arvostaakin. Simonsuuri kertoo tarkasti käännösvalinnoistaan ja pyrkimyksestään "luontevaan nykykieleen". Hän on hylännyt riimittelyn ja muistuttaa, että alkutekstin vaillinnaiset riimit tuovat runoihin "karheutta" joka on eroottista ja melankolista. Erinomainen yksityiskohta! Mutta Simonsuuri onkin oppinein kääntäjistä ja selittää tarkkaan myös yksittäisten sonettien sävyjä ja piilomerkityksiä. 

Tynnin kirjan esipuheessa todetaan vain lyhyesti, että jättämällä pois sonetin loppusoinnut (paitsi kahdesta viime säkeestä) on päästy "ytimekkääseen" tulkintaan. Mitä hittoa se sitten tarkoittaakaan. Kiiltomadon Simonsuuri-arvostelusta (2005) löytyy hyvää vertailua suomennosten onnistuneisuudesta.

Näytelmäsuomennoksissa kompromissit ovat toisenlaisia, jotta kieli toimii nykysuomea muistuttavina repliikkeinä. Matti Rossi on uskomattoman suvereeni näissä kompromisseissa. Södikan uutta suomennossarjaa olen keräillyt sitä mukaa, kun sitä löytyy kirjastojen poistoista.

Cajanderin kohdalla ytimekkyys ja rytmin ehdottomuus on johtanut keskeistenkin sisältöjen muuttumiseen. Otetaan esimerkiksi sonetti #6 ja verrataan Cajanderin käännöstä viihdetaiteilija Syrjän suomennokseen Parnassossa (2007):

Cajander:

Siis talven kolkon kouran älä suo
  
Kesästäs hävittää sen tuoksun hurmaa.
  
Mahlas' maljaan vala, aartees tuo,
  
Ennenkuin itselles' se tekee turmaa.

Syrjä:

Siis älä talven risakouran anna
kesääs viedä, voimatta olennaista
osaa itsestäsi talteen panna,
kauneutesi aarretta katoavaista.

Cajander on jättänyt neljännestä säkeestä pois kielikuvan "beauty's treasure", minkä Syrjä palauttaa takaisin, mutta tekee säkeestä liian suomenvoittoisen, ehkä sellaisen, mikä sopisi iskelmälauluun, mutta ei kuulosta enää sonetin tapaan laulavalta.

Tampereen kirjastoissa Tynnin suomennosteosta on neljä kappaletta ja Simonsuuren teosta vain kaksi kappaletta. Tynnin versiot ovat siis ilmeisesti kanonisoituja. Saukkoriiven kirjaa löytyy yksi kappale ja sekin on nyt minulla lainassa. Parnasson vuosikertoja löytyy valikoiden eli esimerkiksi vuodet 2006–2012 puuttuvat. Ehkä ne edustavat kirjakulttuurin alennuskautta kirjaston mielestä.

Tänä iltana menemme katsomaan lapsen ja kumminsa kanssa Romeo & Juliaa TT:iin. Syksyllä jätin sen katsomatta ihan sen kolmetuntisen pituuden vuoksi, mutta pakkohan tilaisuus on nyt käyttää eikä sitten vuoden lopulla harmitella, miten vähän oli taas Tampereen teattereissa katsottavaa.