Taivaanrannan taa (romaani

 

 

Anthony Doerr: Taivaanrannan taa

Suom. Seppo Raudaskoski

554 s.

2022, Wsoy

 

 

Pitää olla hyvä tuuri tai hyvä kielipää, että edes kerran vuodessa osuu käsiin täydellinen lukuromaani. Anthony Doerrin Taivaanrannan taa ei ole järin omaperäinen spefi-aineksiltaan, mutta se on niitä romaaneja, joita voi suositella kelle tahansa, joka pitää historian ja tulevaisuuskuvitelman yhdistelystä tarkasti loksahtelevina tarinanpaloina.

Tosin Doerr tuskin suosituksia tarvitsee. Hänen edellinen, Pulitzer-palkittu romaaninsa Kaikki se valo jota emme näe nousi Suomessakin 2014 lukulistojen ykköseksi. Sen kirjoittamiseen Doerr on kertonut käyttäneensä kymmenen vuotta. Harkittu työstäminen tuntuu siinä, miten sujuvasti kuvaileva kieli vie kerrontaa eteenpäin.

Scifin lukijaa taas ei tarvitse sen kummemmin kehottaa kuin vihjaamalla, että kolmasosa tätä uutta romaania sijoittuu matalan teknologian keksinnöillä pelaavalle sukupolvialukselle. Miten se on mahdollista ja miksi – se tuo kirjaan aidosti kutkuttavan loppukäänteen, jonka voi miltei päätellä eikä kuitenkaan täysin.

Romaanissa on tulevaisuuskuvitelman lisäksi kaksi muuta aikatasoa, joita yhdistää antiikinaikainen fantasiakertomus Thulen takaiset ihmeet. Kyseisestä, oikeasti kirjallisuushistoriassa kummittelevasta kertomuksesta on säilynyt vain toisenkäden tietoa, joten Doerr on kirjailijan vapaudella kuvitellut sen sisällön filosofiseksi saduksi. Tätä fantasiakertomusta kukin kirjan päähenkilöistä käyttää apunaan selviytyäkseen mahdottomilta tuntuvissa olosuhteissa.

Romaanin nautittavin osuus on kuvaus 1400-luvun Konstantinopolista, missä rauniokirjaston aarteita tutkiva Anna ja muslimipiirittäjien mukana saapuva Omeir kohtaavat. Molemmat ovat lapsia, jotka joutuvat ottamaan aikuisen vastuun pitääkseen lähimmäisensä hengissä. Siinä missä heitä määräävät uskonnot lupaavat vain tuhoa ja tuomiota, löytyy kirjakääröistä lupaus ihmisen mittaisesta kertomuksesta "johon mahtuu koko maailma". Lukija huomaa pian, että sellainen kertomus hänellä on käsissään.

Romaanin toisella aikatasolla kerrotaan amerikkalaisen pikkukaupungin asukkaista, Zenosta ja Seymourista, joiden elämänpolut kohtaavat kirjastoon osuvassa terrori-iskussa. Kolmannen kertomuksen päähenkilö on vanhempiensa kanssa sukupolvialuksessa matkaava Konstance. Tämän kertomuksen historiallinen aika paljastetaan vasta romaanin lopulla. Romaanin varsinainen yllätys on tietenkin se, miten täysin erillisiltä vaikuttaneet aikatasot kytkeytyvät toisiinsa vuosisatojen ylitse.

Romaani tuskin olisi niin myötäkarvaan sukiva lukukokemus ellei se olisi laskelmoitu kuvaus kirjarakkaudesta. Kirjastoista, kirjakaupoista ja etenkin bibliofiileistä kertovat teokset viehättävät meitä 2000-luvun lukijaluonteita. Kirjojen kautta tunnemme kytkeytyvämme ihmiskunnan perintöön syvemmin kuin digikulttuurin parissa elämäänsä kuluttavat naapurit.

Laskelmoidun aiheenrajauksen ohella Doerr on myös ainutlaatuinen tarinaniskijä, joka käyttää historiaa fiktionsa materiaalina sujuvammin kuin monikaan muu.

Edes kirjahistorian kanssa Doerr ei sorru akateemiseen viisasteluun, vaan dramatisoi kirjastojen merkitystä eri aikojen lapsille hyvän tarinan ehdoilla. Kirjan alkuperäinen nimi Cloud Cuckoo Land viittaa paitsi edellä mainittuun antiikintekstiin myös siihen, miten ihmisiä ohjaa tarve yhteiseen fabulointiin.

Ainoa ärsyttävä pala romaania on sen historialliseen keskiöön sijoitettu, luku luvulta hitaammin etenevä terrori-isku. Se on amerikkalaistyyppisesti sentimentaalinen kohtalokkaiden väärinkäsitysten ja murheellisten sankaritekojen näyttämö, jossa kirjan sanoma menettää universaaliutensa. Voi hyvin olettaa, että terrori-iskun psykologisella taustoituksella Doerr varmistaa romaaninsa Hollywood-option.

Onneksi kirjassa riittää sivuja myös oikeasti kriittiseen yhteiskuntakuvaukseen. Eikä se olisi mahdollista ilman scifin kliseillä leikittelevää tähtimatkan kuvitelmaa.

Ehkä näin on ollut läpi kirjallisuushistorian, että eettisimmät tarinat kurottavat "taivaanrannan taa"? Loppusanoissa Doerr toteaa, että jo Thulen takaisiin ihmeisiin lienee sisältynyt maailmankirjallisuuden ensimmäinen avaruusmatkan kuvaus.

 

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 2/2022.

 

Demariini ja Sannamariini (politiikka)

 

Jokin olennainen kysymys politiikan arkipäivästä tuntuu puuttuvan. Miksi Sanna Marinin kriitikot tyytyvät pääministerin huumetestaukseen, kun tuo arvoituksellinen pää kerran näyttäisi tarvitsevan ihan muunlaista testausta? Kyllähän presidentinkin terveydentilasta julkaistaan säännöllinen ulkopuolinen lausunto, niin miksei pää perseessä törmäilevästä pääministeristä?

Ja jos Ilkka Kanervan kaltaisen ylettömyyksiin ja asiattomuuksiin taipuvan poliitikon kohdalla tällaista toistuvaa skandaaleihin sortumista pidettiin johdonmukaisena, niin miksei Sanna Marinin tapauksessa? Onhan enemmän kuin todennäköistä, että suhteellisuudentajunsa menettänyt hallitsija jatkaa käytöstä lähimmän viiteryhmänsä perusteella. Kaikki Marinista välittyvä tieto todistaa, ettei hän kertakaikkiaan hallitse lähipiirinsä toimintaa eikä siten omaa asemaansa siinä. Seuraavat skandaalikuvat ovat sikäli vain ajan kysymys.

Ilmeisesti ainoa syy, miksi poliitikko Marinia ei käsitellä yhtä liukkaana ilmiönä kuin Kanervaa on #metoo-aikamme korrektius. Jos Marinin kaltaista poliitikkoa kritisoitaisiin suhteellisuudentajunsa menettäneenä, syytöstä pidettäisiin hänen sukupuoleensa perustuvana. Mitä hyperkorrektimpi hän on perinteisen median edessä, sitä korrektimpaa käsittelyä hän voi edellyttää median edustajilta. Marinin kaksoisstandardi (kuin kuka tahansa ja siksi kaiken yläpuolella) on treenattu perinteisen median ja sosiaalisen median välissä sukkuloidessa, joten Marin on alkanut pitää niitä puolueen toisistaan eristäminä maailmoina. Kun ministeri itkee Lahden torilla kohtuuttomina pitämiensä mediasyytösten vuoksi, kyyneleet eivät johdu häpeästä, vaan pettymyksestä siihen mediapuolueeseen, jonka huipputuotteeksi hän on itsensä ajatellut: kansaa populismilta suojaavaksi Sannamariiniksi.

Seuraavan sukupolven markojunkkarit epäilemättä löytävät tästä mariiniryvetyksestä pitkän demari-inflaation merkit. Muutosta voi pyrkiä hahmottamaan jo nyt keskellä tuon puolueista rasvaisimman Demariini/Sannamariini-kriisiä. 

Vuosisadan ajan Demariini oli Suomessa suosittua siksi, että puolueohjelman kuvaukset ohutlevitteisestä kansanvallasta kuulostivat tutuilta ja käytännöllisiltä. 2000-luvun Sannamariini on SDP:n levitteenä ihan toista. Tätä Sannamariinia ei ole suositeltu terveellisenä levitteenä tyydyttämättömän työkansan kärsimyksiin, vaan itsetyydyttyneenä pinnoitteena työkansan ja poliittisen median väliin. Pinnoitesuojan huikea kansanmenestys voi osoittautua tuhoisaksi puolueelle, jos pinnoite on kansalle tärkeämpi kuin puolue.

Tallinnassa 19.-21.8.

Meillä on taloudessamme sopimus, että jos lapsiperhe tulee kylään niin saan poistua maasta. Tästä saisi erittäin tasoittavan pykälän kaikkiin avio- ja avoliittoihin, vaikka harva sitä tajuaa, että tällainen (binäärisesti ikävä, toki) sopimus edustaa spefimäisen uneksinnan lisäystä arkimaailmaan.  Poistuisin Maasta jos se olisi mahdollista. Poistuisin ihan minne vaan missä ei ole suomalaisia eikä siis varsinkaan lapsisuomalaisia, sehän siinä on ideana. Olisin voinut mennä viikonlopuksi vaikka Siuroon, jos siellä olisi majataloja, ja palvella heidän ensimmäistä kirjallisuusfestariaan 24h siitä hyvästä.

Sen sijaan tulin Tallinnan kauniiseen Vanhaan Kaupunkiin, jossa minua palvelee viereisessä talossa suomalainen Prisma 24h. Kun eilen hain sen valtavalta viinaosastolta kylmää olutta (ulkona oli 30c) niin ainoan kassan jono juuttui suomalaisiin jotka halusivat ostaa laatikollisen lonkeroa eikä kassapoika löytänyt sille koodia. Pitkään asiasta riideltyään (kukaan ei tiennyt miten toimia) kassapoika ja toinen myyjä päättivät pingata koodin yksittäisestä tölkistä ja kertoa sen 24llä. Tämä vei enemmän aikaa kuin Tallinnan Hansa-historian kertominen veisi. 

Mutta kaikki jonossa seisovat turistit näytivät suorastaan hillityiltä aatelisilta verrattuna kotimaamme perseetolalla-pääministeriin. Niin suhteellista on 2000-luvun suomalaisuus, tämä identiteettipeli, jossa leikitään, että julkkiksilla olisi yksityisyyttä ja meillä taviksilla julkisuutta.

Mitään enempää en minäkään odota Tallinnasta saavani kuin Liudentuvan Erilaisuuden kokemuksen. Huomasin kyllä, että Virossa ilmestyy nykyään jopa englanninkielinen uutislehti Estonian News, mutta se on sisällöltään mitätön b2b-julkaisu. Mikä tahansa kassajono kertoo Virosta enemmän.

Hotellini (Brunn) on sekin vintageturismin ja instant-turismin eli Vanhan Kaupungin ja hypermodernin kauppa-alueen alati liudentuvalla rajalla. Rakennus on siisti ja moderni, kohtuuhintainen, mutta ensimmäinen hotelli jossa olen nähnyt korvatulpat osana huoneen varustelua. Syy on läheisyydessä sijaitseva yökerho, jonka diskobiitti kaikaa läpi hotellinkin alkaen kello 22 ja jatkuen jonnekin aamuyölle. 

Tällaiset huijaukselta tuntuvat hotellit ärsyttäisivät helvetillisesti, mutta on tässä huoneessa ylellisyys joka pelastaa kaiken: ilmastointi jolla saa jäähdytettyä huoneen vaikka 20 asteeseen. Voin luoda ilmastokuplan jossa ei ole mitään arkielämäni sidoksia. Luen vanhaa scifi-pulppia ja Bill Brysonin muistelmia keskilännen osavaltioista. Nyt huomaan, että vuoden 2016 Viro-kierroksella ensi kertaa löysin Brysonin lahjat.

Tänään tapasin onnekseni Jaakon myötä kaupunkiin pistäytyviä suomalaisia. Hetkessä tunsin olevani ENEMMÄN ei-turisti, koska olin sentään ollut jo vuorokauden maassa. Tämä riittää siihen ihmiselämän tärkeimpään tarpeeseen olla edes kerran vuodessa poissakaikestatutusta. Kyse on tosiaankin viime kädessä määrällisistä eroavuuksista. Näin helpon irtioton voisi kuka tahansa toteuttaa paljon helpommin (ja ekologisemmin) kuin täydellisen erottautumisen illuusion tarjoavilla etelänmatkoilla, missä ilmastollinen eroavuus on fyysinen takuu semiosfäärin laadullisesta erosta. Tätä tällaista sietäisi suomalaisillekin opettaa. Pelasta-planeetta-uhkauksella jos ei muuten.

Semiosfääri. Miten täsmällisen kaunis sanana ja ideana. Eikä tarvinnut tulla Tallinnaa kauemmaksi sitä arvostaakseen. Haen kohta lisää kylmää olutta naapurin Prismasta ja kuvittelen tapaavani Ville Hytösen SEN paikan kassajonossa eikä suinkaan Kalamajan indiebaarissa, jossa olisin niin outo että tuntisin itseni VÄHEMMÄN yhtäänmiksikään. 

Tämä vintage-alueen raja-arvo riittää: että on päässyt sen pienimmän ja kliseisimmän turistitietoisuuden ylitse, ja lisää siihen tarinoissaan itseään nuoremmille että hei, kyllähän 'tämä kaikki' nähtiin jo vuonna 1989 vanhan vallan aikana. Maailma on kääntynyt ympyrän hei! Että eilen laivalla oli korviinpistävän paljon venäläisiä, koska tästä lauantaista 20.8. alkaen ne eivät pääse enää Viroon turistiviisumilla. Millaista päättäväistä rohkeutta se edustaakaan Virolta verrattuna Suomeen! 

Siihen(kin) voi peilata ja korostaa omaa vierauttaan nössömaan toistuvana nössöturistina, joka näkee paljon vaikkei osaa riittävästi koskaan tulkita näkemäänsä.

Solidaarisuutta aina? Virossa näkyvämmin kuin Suomessa!

Raevaara: Sielujen syöveri (trillerihkö)

 

Tiina Raevaara: Sielujen syöveri

296 s.

2022, Like

 

 

Sielujen syöveri on kolmas romaani Tiina Raevaaran scifi-aineksilla ryyditetyssä trillerisarjassa. Sarjan ensimmäisessä osassa, Kaksoiskierteessä päähenkilö Eerika tuli avustaneeksi ihmisen ja eläimen genomit yhdistävässä laittomassa tutkimusprojektissa. Kiinnostavan hahmon Eerikasta tekee se, että hän elää itsekin tieteen hämärällä laidalla, koska on valmistanut tyttärensä salaa kahden geeniperimän kimeeriksi.

Sarjan seuraavassa osassa, Polaaripyörteessä Eerika sekaantui Huippuvuorilla sekä vaarallisten loisten että syväjäädytyksen tutkimiseen. Teknotrillerinä kirja oli sekava keitos salaliittoja ja eristetyn tiedeyhteisön ahdistavuutta.

Nyt kolmannessa romaanissa, Sielujen syöverissä, Eerika on taas takaisin Suomessa – ja jälleen hän avustaa sinisilmäisesti hullua tiedehenkilöä. Sivuhahmojen kommenteissa Eerikaa kommentoidaan huippuälykkääksi, mutta miten älykäs onkaan sitten lukija, joka päättelee jo satoja sivuja edeltä miten tässä tulee taas käymään?

Tällä kertaa romaanin tiedemysteerinä on se, kuinka pitkälle ihmisten luonnetta voidaan manipuloida lääketieteen ja psykologian avulla. Mysteeri kytketään yllättäen Eerikan lapsuuteen: vanhempien kuolemalle löytyy uusi selitys, johon ei ole aiemmissa kirjoissa edes vihjattu.

Tarinan pahiksena on psykologista taiteilijaksi ryhtynyt vanhus, Eerikan vanhempien ystävä Harriet, jonka avustajaksi Eerika lupautuu hyvää hyvyyttään. Harrietin läheisyydessä tapahtuvat omituiset murhat lisäävät painetta sekä henkilökohtaisen että psykologian historian tutkimiseen. Avuksi Eerikalle tulee edellisessä romaanissa tavattu turvallisen toiminnallinen isähahmo Pasi.

Raevaara osaa laatia kyllä erittäin selkeitä ja toistolla muistettavuutta tukevia lukuja, mutta lukujen keskinäinen järjestys pysyy kasassa sen varassa, että jokainen luku muodostaa päiväkirjapäivän nopeasti avatun ja nopeasti suljetun kokonaisuuden. Ja kuten oppilaille aina sanon, päiväkirjarakenne on laiskan kirjoittajan universaalein ominaisuus...

Sarjan edellisten romaanien tavoin tarina on jälleen peräpainotteinen eli kaikki toiminta sijoittuu sivuille 248–295. Siihen saakka kerronta on keskittynyt henkilöhahmojen keskusteluihin, joissa vähitellen avataan Harrietin taustaa aivopesun ammattilaisena. Juoni pysyy paljon paremmin kasassa kuin edellisissä kirjoissa, mutta dialogi ja kuvailu ovat kuin kotimaisesta poliisiromaanista, vailla mysteerin viehätystä.

Ärsyttävintä on se, ettei ideaa zombiksi muuttavasta aivopesusta käytetä kauhukohtausten vähittäiseen rakentamiseen. Poissa on se goottiseen tunnelmaan pyrkivä eläytyvä kuvailu, jota Raevaara käytti varsinaisissa kauhuromaaneissaan (2015–2017). Edes nerokkuudessaan hullun Harrietin pyörittämää kulttia ei ole ajateltu ideaa pidemmälle. Ilmeisesti Raevaara pelkkä menettävänsä kauhuun tottumattomat valtavirtalukijat?

Jostain syystä olin kuvitellut, että nämä "kierre"-romaanit muodostaisivat trilogian, mutta uusinkin romaani loppuu toimintajakson jälkeen kuin seinään jättäen odottamaan millaisiin X-files -tyyppisiin mysteereihin päähenkilö Eerika törmää seuraavalla kerralla.

Trillerisarjan romaaneja mainostetaan itsenäisiksi tarinoiksi, mutta tosiasiassa kolmanteen kirjaan olisi erittäin vaikea päästä mukaan, jollei ole lukenut edellisiä. Kakkoskirjan tapahtumat on tiivistetty kolmanteen neljällä rivillä, jotka kirjaa lukemattomalle jäävät aivan käsittämättömiksi. Omanlaistaan eli tahatonta huumoria sekin tuottaa.

Näin vahva sarjamaisuus syö yksittäisten tarinoiden jännityksen jo edeltä käsin, mutta ilmeisesti tällaisia kepeähköjä genrekirjoja ei kulutetakaan romaaneina vaan tv-sarjamaisena viihteenä.

 

Markku Soikkeli

 

 

Tämän arvion lyhennetty versio ilmestyy kritiikkinä Portti-lehden numerossa 2/2022. 

 

Sandman (tv-sarja)

Suoratoiston kotiikkaa... ja sarjakuvan gotiikkaa

Enää ei kuluteta tarinoita, nyt kulutetaan maailmoja. 

Ensin näillä maailmoilla täytyy tietysti olla vankka fanipohja, kuten aikansa supersankareista kirjoittaneilla Jane Austenilla tai Neil Gaimanilla. Sitten maailman ip ostetaan, varastetaan tai väsytetään (kuten Gaimanin tapauksessa), jotta sen osaset voidaan indeksoida yksityiskohtia myöten ja muokata samannäköiseksi tv-sarjamakkaraksi kuin muutkin suoratoistoteurastamojen pötkötuotteet.

Kuten siis tämä Sandman, jossa eivät mitenkään näy siihen käytetyt miljoonat. Sarjan visuaalinen ulkoasu on kierrätettyä cgi-tapettia, jopa niissä osuuksissa kun cgi-velhot voisivat todella osoittaa LUOVAT taitonsa eli helvetin maisemien kuvittelussa.

Minkäänlaista luovaa sovittamista ei havaitse käsikirjoituksessakaan. Vuosikymmeniä arvokkainta keksintöään vartioituaan Neil Gaiman on ilmeisesti kyllästynyt odottamaan ja vähät välittänyt että tv-sarjana Sandman näyttää halpisosaston harrypotterilta. Sandmanin halpaan kaavamaisuuteen verrattuna jopa Gaimanin romaanista sovitettu American Gods (2017-21) alkaa näyttää adaptaation lainalaisuudet selättäneeltä taideteokselta. Tosin ei sekään jättänyt mitään tarvetta nähdä enempää kuin ykköskausi. 

Jos taas Sandmania vertaa toiseen tuoreehkoon Gaimanin (puoli-) luomuksesta tehtyyn sarjaan Hyviä enteitä (2019), niin Sandmanin puutteet voi hyvin tiivistää kahteen asiaan: sen hahmoista puuttuu maanläheinen brittiläinen ironia ja sen kuvastosta kaikenlainen terve itseironia. Ja niiden myötä ymmärrys gotiikasta - joka lienee Sandmanissa suht olennainen osa, eh?

Miten maailman kuuluisimman goottisen sarjakuvan kuvittelee kukaan toteuttavansa ilmaan minkäänlaista ironiankarheaa sensitiivisyyttä goottisen kuvaston kestämiseksi tv-kuvassa - se on käsittämätöntä, etenkin jos pitää paikkansa että mr. Gaiman on valvonut Sandmanin tv-toteutusta edes jollain tasolla. Mutta Amerikkaan muuttonsa myötä Gaiman ilmeisesti muuttui niin isoksi kevytgotiikan rokkitähdeksi, että hänen on pakko hyväksyä rutiinimaisin fantisoiva kuvasto säilyttääkseen asemansa miljoonien eikä tuhansien vastaanottajien starana. Sandman on hänen stadionkiertueensa.

Näyttelijävalinnat ovat kuitenkin se latistavin osa sarjaa. Dr Whon muovittaneen Jenna Colemanin jähmeä näytteleminen ja posliinimaiset mallinkasvot eivät muuksi muutu vaikka hän kiroilisi cross-gender-hahmon uskottavuutta lisätäkseen. Pääosan Sturridge on hänetkin valittu pelkällä pärstäkertoimella ja adlibattu sitten tomhardymäinen ääni hänen lapsenkasvoilleen. Lopputulos on niin typerryttävä, ettei sitä usko ellei näe. Helvetti jos mikä!

Nyt lähden polkemaan Sääksjärven kirjastolle, koska siellä näkyy olevan yksi kappale Mirrormask-elokuvaa. On syytä muistella, mitä Gaimanin tarinoista on ylipäänsä saatu siirretyksi mediasta toiseen ja kuinka.

Eemeli metkuilee (näytelmä)

 

Kukaan ei kaivannut minua asiantuntijaksi Finnconiin, joten lähdin talkoolaiseksi kesäteatteriin. Kahtena iltana sain ohjailla teatterille saapuvia autoja niin kuin tetrispaloja, jotta ne mahtuisivat Ylöjärven museomäelle, jota ei ole alkuunkaan suunniteltu 150 asiakkaan motoroiduille massoille. 

Tukkateatterin tämänvuotinen kesänäytelmä Eemeli metkuilee oli melkoinen menestys vielä viimeisissä esityksissään. Jopa sää oli esityksen puolella. Viimeisen esityksen viimeisillä minuuteilla ripotteli muutaman pisaran, mutta muuten tunnelma museomäen historiallisessa miljöössä vastasi hyvin sitä, mitä katsojat "Eemeli metkuilee" -näytelmästä hakivat: lapsille tilannekomiikkaa, aikuisille nostalgiaa.

Näytelmäksi tiivistettynä Astrid Lindgrenin Eemeli-tarinat ovat sarja päähenkilönsä hyväntahtoisia kepposia, "metkuja", johon pienen sivujuonen tuo maalaiskomediaan kuuluva subrettipari, renki Aatu ja piika Liina. Eniten odotuksia luodaan sillä, saako Eemeli opetettua sisarensakin tekemään "metkuja" ja tuleeko samalla selitetyksi, mitä "metkuilu" oikein tarkoittaa.

Eemelin muistilappu.

Katri Hätin ohjauksessa (Mats Huddénin sovituksesta) näyttämön ja toiminnan keskipisteessä oli museomäen keskelle rakennettu iso verstashuone, Eemelin turvapaikka, johon hän pakenee isäänsä "metkun" paljastuttua. Tällaisella painotuksella Eemeli näyttäytyy yhteiskunnallisen murroksen esitaistelijaksi: vanhaa agraarimaailmaa edustava isä Anttoni on kömpelön koominen hahmo, yleisön sympatiat kerää toisaalta erikoistuvaa käsityötaitoa edustava Eemeli ja toisaalta kaiken raskaan työn maatilalla suorittava renki Aatu. Näytelmässä pikku Iida kysyy viattomasti Aatulta, että eikös ole kiva tehdä joka päivä töitä, mihin Aatu toteaa jotain sarkastista rengin vaihtoehdoista. 

Piika Liinan jatkuva jankutus Aatulle kihloihin ja avioliittoon menosta on katsojan kannalta saman vanhan maailman ideologiaa mitä isäntäperhe edustaa. Liina on näytelmässä yllättävänkin iso ja vahva hahmo kirjoihin ja elokuviin verrattuna, koska hän juonittelee Eemeliä vastaan, onhan tämä Aatun ainoa uskottu ja toveri Kissankulman talossa. 

Lapsi Eemelin ja aikuisen Aatun ystävyys onkin oikeastaan samanveroisten toveruutta – ja asettaa uuteen valoon vaahteramäkeläisten naapurien suunnitelmat lähettää vanhaa yhteiskuntajärjestystä uhkaava Eemeli meren taakse Yhdysvaltoihin. Tältä osinhan näytelmä menee jo hämmästyttävän pitkälle poliittisen allegorian ja fantisoinnin puolelle: kyläyhteisö kerää rahaa karkottaakseen pienen pojan kuin antikristuksen pois yhteisöstään! Ehkä poika harjoitteleekin kapinaa verstaassa? Ovathan hänen rakkaimmat esineensä upseerimainen sininen "mössykkä" ja itse veistetty ase, "pössykkä".

Tulevasta tehtävästään vaistomaisen varma Eemeli kuvittelee tulevaisuuden yhteisöä. Näin hän veistää verstashuoneessa kaikkiaan 369 puu-ukkoa seurakseen: muuttaa rangaistukset pokaaleiksi joiden merkityksen hän itse yksin ymmärtää. 

Muuta selvää ratkaisua Eemelin epävarmaan asemaan ei näytelmä(kään) tarjoa. Draama loppuu siihen, että Iida-sisar tulee vahingossa tehneeksi "metkun" hänkin tutkiessaan mitkä kananmunista voisivat olla mätiä. Isä syyttää munien rikkomisesta automaattisesti Eemeliä, mutta pyytää reilusti anteeksi totuuden selvitessä. Sovun syntymistä isän ja Eemelin välillä on pohjustettu jo sillä, että heidän hyppykilpailussaan isä osoittautuu heikoksi ja pelokkaaksi poikaansa verrattuna. Lopussa vallitsee epävakaa luokkarauha.

Tämä yhteiskuntakriittinen näkökulma tuskin avautuisi Lindgrenin alkuperäisestä teksistä. Huddénin näytelmäsovitus on tiivistelmä ja tulkinta Eemelin edustamasta aikakaudesta sellaisena kuin hän on kuvitellut sen kiinnostavaksi modernille hyvinvointiyhteiskunnan edustajalle, jolla ei ole enää kosketuspintaa agraarimaailmaan.

 

Mutta mitä "Eemelistä" jää mieleen katsojille? Ehkäpä kuitenkin vain se lapsisankareiden ajaton lupaus lapsuuden edustamasta loputtomasta energiasta ja uteliaisuuden itseisarvosta. Tukkateatterin tulkinnassa Eemeliä esitti Jenni Saaristo asianmukaisella hyväntuulisella energialla. Näyttelijäkaartia oli mukana enemmän kuin yleensä Tukan tuotannoissa, koska talonväen lisäksi tarvittiin kyläläisiä ja eläimiä museomäen lavean tilan elävöittämiseksi. 

 

Viimeisen esityksen jälkeen koko näyttelijäkaarti alkoi sitten purkamaan Eemelin verstashuonetta. Lavastaja Make oli rakentanut verstashuoneen niin isoksi ja tukevaksi, että neljä poraajaa puuhasi vähintään kaksi tuntia tauotta ruuvi ja lauta kerrallaan, jotta puutavara saatiin purettua – ja talteen ensi kesän näytelmää varten. 

Tuo perinteisen käsityötaidon performanssi jäi mieleen selityksenä Eemelin universaalille tarinalle.

 

Verstashuonetta puretaan, keskellä lavastaja Make.

Näyttelijän arki: puolitoista tuntia esitystä, kaksi tuntia purkutöitä

 

Junailemassa Norjassa 27.6.-7.7.

 

Lensimme Osloon maanantaina 27.6., vaikka monet kerrat olemme päättäneet ettemme koskaan enää lennä. Seisottuamme turvatarkastuksen jonossa tunnin verran oli helppo vannoa jälleen. Olihan se jono myös ensimmäinen versio pitkää kärsivällisyyttä vaativasta junailusta. 

Itse lento sujui niin kirurgisen siististi kuin aikatauluihin luottava eurooppalainen matkailu voi sujua. Oslossa oli kuumaa ja sateista, norjaan sopeutuminen alkoi lentokentältä, kun vasta puolen tunnin turhan jonottamisen jälkeen tajusimme, että UTGANG ei ole norjaksi uloskäynti vaan lentokoneen portti (gate)!

Juna toi kuitenkin täsmällisesti kentältä keskustaan. Oslon keskusta oli muuttunut eli siistiytynyt siitä millaisena muistin sen 30 vuoden takaa. Mutta kun kävelimme hotellille kohti Grunelökkan asuinaluetta alkoivat alkuasukkaiden leipäjonot näyttää siltä millaisena Oslon muistin. Hotelli oli erikoinen vartiotorni keskustamaisen kurjan asuinalueen ja boheemin Grunelökkan välillä. Haimme pitsaa ja olutta jälkimmäisestä. Ilman lapsirasitetta olisimme viihtyneet Grunelökkassa varmaan pidempäänkin.

 

Oslo valuu kohti merta

28.6. tiistaina ehdimme katsella sateista, merta kohti valuvaa Osloa. Mielikuva kaupungista, jossa kaikki on vinossa johonkin suuntaan, vahvistui minne kävelikin. 

Iltajunamme Bergeniin oli seitsemän tunnin mittainen kyyti paikallisjunan tasoisella kokoonpanolla. Junassa ei ollut kuin kaksi vessaa ja ravintolavaunun sijaan kahviautomaatteja. Maisemat vuorten päältä olivat tietysti aivan jotain muuta kuin missään muualla Euroopassa. Siksihän tänne päin Eurooppaa itsekin uudelleen halusin. 

 

Oslo-Bergen -rata 1200 metrin korkeudesssa.

Perillä Bergenissä oli helppo suunnistaa ja löytää hostelli. Huoneemme osoittautui täydelliseksi näköalapaikaksi yli kaupungin.

Bergeniä varten meillä ei ollut mitään sunnitelmia. Kaupungissa oli paljon helteisempää kuin sääennusteet olivat lupailleet eikä lainkaan sadetta. Emme siis päässeetkään aivan erilleen koko Eurooppaa koettelevasta helleaallosta. 

Bergenin vanhaa keskustaa, näkymä huoneemme ikkunasta

 

Kävimme jopa eläintarhassa, 30 euron lippuja vastaan näimme sekä krokotiileja että pingviinejä ja merileijonien sirkustemppuja. Kaipa krokotiilit ovat välttämättömiä jos ne voittavat ilmastonmuutoksessa sekä pingviinit että merileijonat. Lopulta.

 

Bergenin satama, oikealla hansarakennukset

 

Mutta sitten tulin yhtäkkiä kipeäksi. Oli pakko maata hostellissa koko päivä, kuumeessa ja päänsäryssä. Mitään koronalta vaikuttavia (hengitys)oireita ei kumminkaan ollut. Perjantaina olin jo matkustuskunnossa, kun lähdimme vuorten keskelle Flåmin kylään. 

Flåmin oli tarkoitus olla matkamme kohokohta. Se olikin kaikin tavoin juuri sellaista syrjäistä ja karua vuoristoa mitä olimme odottaneet. Suurin osa kylään tulevista reissaajista näkyi asettuneen Youth Hostelin campingiin autoineen ja telttoineen. Me söimme campingilla vain tacoja. Olimme varanneet ison ullakkohuoneen Brekke Gard -hostellista, joka on museomainen rakennus siinä kohtaa missä Flåmiin kiemurteleva sola aukeaa. Kaikki hostellissa narisi 300 vuoden historiaa. Vesiputous kohisi vieressä.

Brekke Gard -hostel vuorten huomassa

 

Läheskään terve en kyllä ollut. Kiipeäminen viereiselle vesiputoukselle vei kaikki voimat – ja sitten seuraavana päivänä, lauantaina, puolestaan A ja S olivat samalla tavoin kipeitä kuin olin itse ollut. Aivan kuin hengästyttävä kiipeäminen olisi laukaissut kuumetaudin.

Oli minun vuoroni kävellä kylälle hakemaan ruokaa ja särkylääkettä. Lukeminen alkoi loppua sekin. S oli ostanut Bergenistä viikinkikirjan ja YA-vampyyritarinoiden kokoelman, jotka eivät minua innostaneet. Itse jätin Adam Robertsin Purgatory Mountin hostellin kierrätyshyllyyn; niin helvetin surkea ja tyhjänpäiväinen se kirja oli, että olisi pitänyt laittaa jokin varoitustarra pokkarin päälle. 

Paperitavaran sijaan kulutin junamatkoilla vanhoja äänikirjojani uudelta mp3-soittimelta. Yhteisenä matkakirjana meillä oli Astoundingin historiikki ja se oli kyllä mainion viihdyttävää tietoluettavaa juuri kipeänä maatessa.

Sunnuntaiaamuna S oli edelleen niin kipeä. että menin hostelin receptioniin kysymään yhtä lisäyötä buukattavaksi. Mutta reception oli kiinni, ja muutenkin koko paikan hallinnointi oli aivan mitä sattui. 

Päädyimme hylkäämään kalliit Flåm-radan junalippumme ja ostamaan bussiliput takaisin Voss'in kaupunkiin, jonka tiesimme Bergen-matkaltamme isoksi ja keskeiseksi paikaksi. Voss'issa S yritti poliklinikalle, mutta jonotus olisi vaatinut päiviä tuntien sijaan. Söimme päivällistä sushi-paikassa, ostimme väliliput Vossista Myrdaliin, jonne olisimme päätyneet edellisellä reittisuunnitelmalla, ja pääsimme tällä yhdistelmällä takaisin Osloon iltakymmeneen mennessä – jälleen tolkuttoman matkustelun väsyttäminä.

 

Norjalaisia kulttuurilehtiä kirjakaupassa

Oslossa asetuimme nyt kahdeksi yöksi (3.-5.7.) Cochs-pensionaattiin, joka osoittautui samanlaiseksi nappivalinnaksi kuin Bergenin hostelli: aivan keskellä kaupunkia helppojen raitsikkayhteyksien vierellä, ja silti hieman rauhallisemmalla ja halvemmalla paikalla kuin jättimäiset hotellit sen naapurissa. Pensionaatti oli lisäksi  profiloitu taiteilijoille ja kirjailijoille, vaikka ei se kyllä missään meidän kannaltamme tuntunut eikä näkynyt muissakaan asiakkaissa.

Sillä välin kun S oli edelleen hieman toipilas minä kävin kirjakaupoissa. Paikallinen spefi-krääsän ketju on SF-Bokhandelin tapainen Outland, jossa kirjojakin on kiitettävästi, vaikkei yhtä kattavasti kuin ruotsalaisessa ketjussa. Ostin 18 eurolla Baxterin Galaxias-pokkarin, jonka olisin joka tapauksessa ostanut Suomeen palattua. Vieläkin parempi löytö oli pensionaatin kierrätyshyllystä löytynyt Sight&Soundin kesäkuun numero, jota en jostain syystä ollut saanut postissa! Lehdellä olisi ollut norjalaisittain suolainen hinta 19e eli tuplasti sen mitä Suomessa.

Yleensähän Norjan ja Suomen hintoja verrataan lähinnä alkoholin perusteella, mutta esimerkiksi ulkomaiset viinit olivat Vinmonopolissa ihan samoissa hinnoissa kuin Suomessa. Tavallinen paikallinen keskari oli sen sijaan tuplasti (noin 8 e / litra) sen mitä Suomessa keppana maksaisi. Flåmin kehuttu käsityöläisolut (Aegir-panimon) oli kaupassa 13e/litra, mutta ei se mitään ihmeellistä omasta mielestäni ollut.

 

Vigelandin puistossa nakutoteemin aukiolla

Keskiviikkona 6.7. ehdittiin taas verrytellä jalkoja ennen päivän pitkää matkailua. Kävimme Vigelandin puistossa, joka aurinkoisena päivänä on parhaimmillaan hiekkakiveltä näyttävien atleettisten nakunorjalaisten ihmettelyyn. Ainoa turistikohde, johon olisin oikeasti halunnut, oli Ibsen-museo, mutta se oli tietysti suljettu remontin vuoksi, kuten myös Viikinki-museo.

Korvaavien bussien etsintää Oslossa

Iltapäivällä oli tarkoitus lähteä jälleen seitsemän tunnin junamatkalle, mutta puhelimeen oli tullut yllättäen (?) ilmoitus Norjan puolen ratatöistä ja junavuoron alkupuolikkaan korvaamisesta bussivuorolla. Oslon juna-asemalla oli pienoinen kaaos ihmisten etsiskellessä oikeaa korvaavaa bussia eikä tiedotus ollut lainkaan sen parempaa kuin VR:llä, vaikka ratapihalla oli työntekijöitä monta kertaa enemmän. 

Bussi ja bussivuoro olivat onneksi jälleen mukavan pehmeitä, rajaa ylittäessä kuski antoi jopa viiden minuutin jaloittelutauon. 

Kristinehamnissa eli hyvän matkaa Ruotsin puolella vaihdettiin junaan, jossa oli runsaasti tilaa koko matkan ajan, ja olisi ollut kahvilavaunukin, mutta me nappailimme Oslon juna-aseman Vinmonopolista (hyvä palvelu!) ostamaani valkkaria. Olimme siis jo varsin terveitä, vaikka ei järin valppaita. Aivan nenämme edessä, lasiseinän toisella puolen joku junapummi ryösti pasuunansoittajalta tietokoneen tämän puuhatessa laukkujensa kanssa, mistä seurasi lyhyt dekkariselvittely ja onnellinen loppu, kun pasunisti löysi pummin ja puhui koneensa tältä pois.

Tukholmassa kännykkätauko

Tukholmassa viimeisenä hotellina oli Queen's hotel, sekin onnekkaan hyvä valinta, sillä vanhan rakennuksen huone sisäpihan puolella oli täydellisen hiljainen. Olimme ennalta päättäneet, että tällä kertaa emme edes yritä kiirehtiä päivälaivalle, koska lapsi muisteli edellistä moista Tukholman herätystä erityisen ahdistavana. Nousevien sadepilvien alta valuimme Drottningatania koko matkan etelään ja rantaa myöten Vikingin terminaalille. Mitään turistimpaa emme enää tehneet kuin vakiokäynnin "pyhiinvaelluskohteessa" eli SF-Bokhandelissa, missä näimme kirjailija Mäkelän puolisoineen. Puolitoista viikkoa olikin mennyt seuraamatta Suomen uutisia ja maailman tapahtumia.

Viimeinen yö nukuttiin laivassa Helsinkiin. Mutta ihan helpolla emme päässeet vielä tänäänkään junien kanssa, sillä VR:n aamujunat oli myyty loppuun. Tulimme viimeisen etapin lähijunalla Sauna Openiin matkaavien elämäntapajunttien kaljanhuuruisessa seurassa. Tiesi lähestyvänsä Tamperetta.

 

Matkan saldo? Käytimme hieman yli 1200e yhdeksään hotelliyöhön, mikä kolmelle hengelle jaettuna on ihan siedettävän keskiluokkainen budjetti. Junamatkoja varten olisi voinut ostaa myös IR-kortit, mutta monet junista ovat Norjassa loppuunmyytyjä joten paikkaliput olisi kuitenkin pitänyt ostaa erikseen, samoin Flåmiin vievät ja sieltä tuovat vuorot, olipa juna tai bussi. Jos ei sairastuminen olisi tuonut ylimääräistä mutkaa matkailuun niin olisimme päässeet ajoissa ostetuilla lipuillamme halvemmalla kuin IR-korteilla. Yksikään täysipäinen ihminen ei tietenkään ota lasta mukaan tällaiseen väsyttävän pitkien reittivuorojen matkailuun – mutta täysipäisyys ei ole perkeleellisiä kompromisseja edellyttävän perhe-elämän mittari muutenkaan, kuten hyvin tiedämme. 

Lomailun sijaan voisi tällaista raidematkailua ajatella itsensä hukkaamisen keskiluokkaisena salonkipelinä.

 

Raideliikenne korruption mittarina

 

Tämän juhannuksen jälkeen suomalaiset tietävät mitä tarkoittaa VR:n kielessä junan "päivävuoro": minne tahansa menetkin, junamatka kestää päivän.

Lauantaina tulimme myöhässä kulkeneella junalla Siilinjärveltä Kuopioon, sitten toisella junalla vaihdon kautta Jyväskylään, missä ratatöiden vuoksi piti vaihtaa bussiin, jonka piti odottaa vielä 20 minuuttia yhtä matkustajaa Seinäjoen junasta vaikka matkustajaa ei koskaan tullutkaan, joten Tampereella oltiin päivän matkustelun jälkeen klo 22. Sunnuntaina saimme sitten seurata mediasta VR:n seuraavaa raidetapahtumaa tuhansien matkustajien jäädessä jumiin Tampereen ja Toijalan välillä, koska ratatöiden valmistuminen siirtyi ensin päivästä yöhön ja sitten luvattiin kello 8:aa ja nyt kello 11:a liikenteen alkamiseksi Tampereelta etelään. Näin saatiin ketjuraktiona koko maan junaliikenne sekaisin.

Ukrainassa junat kulkevat, vaikka Venäjä räiskii sitä pommeilla päivittäin ja maata pidetään korruption kouluesimerkkinä. Suomessa koko maan raideliikenne menee sekaisin, kun yhden raidevälin paikkaamista ei viitsitä aikatauluttaa asianmukaisesti eikä tiedottaa sen seurauksia rehellisesti. Mikähän sen valtiollisen korruption mittari sitten onkaan?

Tänään puoli kahdeksalta aamulla herätessä ostimme bussiliput Helsingin lentokentälle. Millainen hellekaaos valtateillä tai kentällä sitten vallinneekaan, ei se voi olla pahempi kuin Valtion Rautateiden päivävuorot.

Mökkipäiväkirja 25.6. 2022

Sää muuttui maanantaista alkaen kuumemmaksi ja kuivemmaksi, ennusteet kääntyivät täysin nurin ja juhannukseksi tuli helle jollaista ei ole aiemmin tähän vuodenaikaan nähty. Kun aika pysähtyy vihreään kuumuuteen, kesän tuntee olon tapana kuten vuosikiekon seisahtumisen valkoiseen kylmyyteen. Tämä kokemus voi olla kansallisen oppimäärän tulosta tai täysin siitä riippumatonta. Kesällä 1990 vietin kesäkuun railaamassa, muistan junan lähteneen Salzburgista länttä päin kun tajusin, että on juhannusaatto eikä mikään tuntunut tai näyttänyt siltä. Aivan kuin kesäkin olisi kadottanut merkityksensä eikä millään muullakaan ollut merkitystä, mihin jatkaisi ja missä oli käynyt.

Tänä vuonna juhannus näytti liiankin täydelliseltä, sellaiselta utopialta mitä suomalaiset eivät ole ansainneet... koska koronavuosien jälkeen tällaisesta ihmeestä ei nautita vapautena henkäistä vaan tilaisuutena unohtaa todellisuus, ne itseään tuhoon ruokkivat supersysteemit joista mannermainen helleaaltokin johtuu. Näin aika muuttuu pakopaikaksi.

Mökin geopoliittisella kartalla kirjosiepot aloittivat heti pesintänsä kun sää alkoi lämmetä, orava ja jänis katosivat pihapiiristä ehkä jonnekin syvemmälle metsiin, rastaanpoikaset törmäilivät ikkunoihin. Lapsi linnoittautui aittaan mistä käsin hän pistäytyi pari kertaa päivässä hakemassa ruokaa takaoven kautta. Muistin viimein öljytä oven saranat jotta emme herää aamuyöllä nälkäisen poikasen vierailuihin. Tätä helpointa cityvaliota noudattava elämämme on täällä muutenkin. S pitää yhä kasvimaata, mutta keskellä viidakkomaista pihaniittyä viihtyvät vain yrtit ja salaatit, rastaat syövät kaikki pensasmarjat jo raakoina, emmekä koskaan yritäkään kalastaa. Keskiviikkona laitoimme veneen vesille jotta pääsisimme huoltsikan pizzalle tarvitsematta kävellä kuumaa kylätietä myöten.

Lukukirjat loppuivat kesken yllättäen, kun Keyesin romaanisarja menetti genrelumonsa jo ekassa kirjassa yrittäessään lisätä odotuksia ja jännitystä yliluonnollisilla olennoilla, muutenkin ylikierroksille viritetyssä tarinassa. Hauskaahaan tällainen historian minimaalinen maksimointi olisi jos kiihdytettäisiin vain yhtä puolta (tieteen) historiasta yhden päähenkilön varassa. Kahlasin kirjan loppuun ja huomasin tarvitsevani jotain yhtä kepeää proosaa. Luin Zlibraryn sähkökirjana romaanin jatko-osaa (Calculus of Angels) ja se oli pakko jättää täysin kesken. Muuta ei rinkasta eikä hyllyiltä löytynyt, liiaksi luotin käyttäväni aikaa täällä kirjoittamiseen eikä lukemiseen. Poul Andersonin kevyt, pitkään mukana kulkenut Broken Sword -fantasia olisi genrepuristille tyylillään täydellistä luettavaa, mutta sen satumainen/saagamainen juoni ei vaan vedä. Pelastus on ollut ne kolme kassillista Sight & Sound -lehtiä jotka S toi tänne jo keväällä.

Tänään lauantaina lähdemme hitaalle matkalle kohti Tamperetta. Kotona ehdimme olla puolitoista vuorokautta ja matka jatkuu sitten kohti Osloa. Se aidoinkaan suomalainen kesä ei riitä meillekään sellaisenaan, vaan kesästä on saatava jokin ylellisyydeltä tuntuva bonus. Joten tietynlaisten vuorten ja kesään kuuluvien raiteiden vuoksi Oslokin on vain seisake ja matkamme jatkuu sieltä helle-Euroopan yläpuolelle...

Mökkipäiväkirja 20.6. 2022

 

Sää on ollut niin sateinen, että sammakko näkyi ylittävän puutarhapolun uimalla. Ei tämä vieläkään kovin poikkeuksellista kesäkuuksi ole, vaikka suomalaiset se riittää pitämään poissa täältä metsistä. Kävimme lauantaina melomassa pidemmälle kuin yleensä ja näimme miten tyhjillään mökit rannoilla ovat. Ilmeisesti jokaisella, jolla on varaa ostaa kesämökki näinkin läheltä kaupunkia, on varaa myös lentää jonnekin etelänmaille, sen sijaan, että viettäisi kesäpäivää Savossa. 

Voi hyvin kuvitella, että suomalaiset rientäisivät vieläkin hullumpiin koronan jälkeisiin kulutusjuhliin, jollei Venäjän aloittama sota antaisi odotuksille "normaalista kesästä" jonkinlaista kattoa ja kantta. Vai rientäisivätkö? Tänään bussissa huomasin, että juuri kukaan ei käytä pitkänmatkan autossa turvavyötä. Ennen koronaa se oli sentään jonkinlainen normi. Ehkä koronamaskien myötä mistään "normaalia" rajoittavista varotoimista ei tarvitse enää välittää.

 

Eilisen, sunnuntain, satoi koko päivän. S luki puolestaan Lucas-elämäkerran loppuun, ja striimasimme sitten Han Solo -elokuvan ja yhden (kehnon) jakson Obi-Wan-sarjaa, ja testasimme avaruusoopperan lumoa myös Ares Expedition -lautapelillä. Itse luin loppuun Braking Day -scifi-pläjäyksen, joka muuttui loppua kohden yhtä karmivan imeläksi kuin lukisi Wesley Crusherin punaposkisia ponnisteluja avaruusakatemiassa. Sitten avasin Gregory Keyesin 'alkemiapunkkia' edustavan Newton's Canon -romaanin, jonka olin sattumalta poiminut divarista, ja kun ei mitään odottanut, niin kirja tuntui paremmalta eli genremmältä kuin mikään pitkiin aikoihin. "The Three Musketeers meets The Da Vinci Code", kuvailtiin jossain. Ei toki lähelläkään sitä älyllistä irrottelua, mitä esimerkiksi Neal Stephenson saa irti samoista proto-scifin aineksista, mutta tarinointia joka olettaa lukijan olevan yhtä innostunut Newtonista, Franklinista ja Ranskan kuninkaasta. Hep, kelpaa minulle.

Tänään menimme yhtä matkaa Kuopioon hakemaan lasta ja lastin ruokaa juhannusviikoksi. Muikut unohtuivat mummolan jääkaappiin, mutta muuten keikka onnistui täydellisesti. Olemme nyt täällä sitten kaikki kuten "normaalina" kesänä – eli vettä ropisee lisää niin mökille kuin aitalle, vaikka sääennuste lupasi koko päiväksi puolipilvistä. Hullulta tuntuu, että nyt kun tähän on oikein asettunut, niin viikon päästä tähän aikaan meidän pitäisi olla jo Norjassa.

 

 

Tämä taitaa olla ensimmäinen kesä, kun kirjosiepot eivät ole ryhtyneet pesimään vakiopönttöönsä. Yksi niistä kävi pitämässä pöntössä sadetta, varmaan jokin sutkean savolainen sieppo, kun kuvitteli, että sellaisessa ajassa onnistaisi kiimakuuri ja pesänperustaminen. Elukkalatinan mukaan moniavioinen sieppo on hypoleuca, savoksi sanottaisiin irvileuka. Savolainen sekametsä on niin tiheä, ettei muunlaisella visertäjällä ole siellä flaksia. 

Joutsenia asettui viikonloppuna salmelle kolme kappaletta kahden sijaan, kamalan metelin säestämänä, joten eivät nekään tunnu olevan varmoja mitä sukupuolta kaverin siiven alta löytyy. Tai sitten ne vain huutavat veden kylmyyttä. Luontoasioissa brutaalein selitys on yleensä kattavin. Ihmisten asioissa, sen sijaan, selitykseksi tarvitaan yksityiskohtia: päivämäärät, alennuskoodit, avaimenperät.