Sandman (tv-sarja)

Suoratoiston kotiikkaa... ja sarjakuvan gotiikkaa

Enää ei kuluteta tarinoita, nyt kulutetaan maailmoja. 

Ensin näillä maailmoilla täytyy tietysti olla vankka fanipohja, kuten aikansa supersankareista kirjoittaneilla Jane Austenilla tai Neil Gaimanilla. Sitten maailman ip ostetaan, varastetaan tai väsytetään (kuten Gaimanin tapauksessa), jotta sen osaset voidaan indeksoida yksityiskohtia myöten ja muokata samannäköiseksi tv-sarjamakkaraksi kuin muutkin suoratoistoteurastamojen pötkötuotteet.

Kuten siis tämä Sandman, jossa eivät mitenkään näy siihen käytetyt miljoonat. Sarjan visuaalinen ulkoasu on kierrätettyä cgi-tapettia, jopa niissä osuuksissa kun cgi-velhot voisivat todella osoittaa LUOVAT taitonsa eli helvetin maisemien kuvittelussa.

Minkäänlaista luovaa sovittamista ei havaitse käsikirjoituksessakaan. Vuosikymmeniä arvokkainta keksintöään vartioituaan Neil Gaiman on ilmeisesti kyllästynyt odottamaan ja vähät välittänyt että tv-sarjana Sandman näyttää halpisosaston harrypotterilta. Sandmanin halpaan kaavamaisuuteen verrattuna jopa Gaimanin romaanista sovitettu American Gods (2017-21) alkaa näyttää adaptaation lainalaisuudet selättäneeltä taideteokselta. Tosin ei sekään jättänyt mitään tarvetta nähdä enempää kuin ykköskausi. 

Jos taas Sandmania vertaa toiseen tuoreehkoon Gaimanin (puoli-) luomuksesta tehtyyn sarjaan Hyviä enteitä (2019), niin Sandmanin puutteet voi hyvin tiivistää kahteen asiaan: sen hahmoista puuttuu maanläheinen brittiläinen ironia ja sen kuvastosta kaikenlainen terve itseironia. Ja niiden myötä ymmärrys gotiikasta - joka lienee Sandmanissa suht olennainen osa, eh?

Miten maailman kuuluisimman goottisen sarjakuvan kuvittelee kukaan toteuttavansa ilmaan minkäänlaista ironiankarheaa sensitiivisyyttä goottisen kuvaston kestämiseksi tv-kuvassa - se on käsittämätöntä, etenkin jos pitää paikkansa että mr. Gaiman on valvonut Sandmanin tv-toteutusta edes jollain tasolla. Mutta Amerikkaan muuttonsa myötä Gaiman ilmeisesti muuttui niin isoksi kevytgotiikan rokkitähdeksi, että hänen on pakko hyväksyä rutiinimaisin fantisoiva kuvasto säilyttääkseen asemansa miljoonien eikä tuhansien vastaanottajien starana. Sandman on hänen stadionkiertueensa.

Näyttelijävalinnat ovat kuitenkin se latistavin osa sarjaa. Dr Whon muovittaneen Jenna Colemanin jähmeä näytteleminen ja posliinimaiset mallinkasvot eivät muuksi muutu vaikka hän kiroilisi cross-gender-hahmon uskottavuutta lisätäkseen. Pääosan Sturridge on hänetkin valittu pelkällä pärstäkertoimella ja adlibattu sitten tomhardymäinen ääni hänen lapsenkasvoilleen. Lopputulos on niin typerryttävä, ettei sitä usko ellei näe. Helvetti jos mikä!

Nyt lähden polkemaan Sääksjärven kirjastolle, koska siellä näkyy olevan yksi kappale Mirrormask-elokuvaa. On syytä muistella, mitä Gaimanin tarinoista on ylipäänsä saatu siirretyksi mediasta toiseen ja kuinka.