Tiina Raevaara: Sielujen syöveri
296 s.
2022, Like
Sielujen syöveri on kolmas romaani Tiina Raevaaran scifi-aineksilla ryyditetyssä trillerisarjassa. Sarjan ensimmäisessä osassa, Kaksoiskierteessä päähenkilö Eerika tuli avustaneeksi ihmisen ja eläimen genomit yhdistävässä laittomassa tutkimusprojektissa. Kiinnostavan hahmon Eerikasta tekee se, että hän elää itsekin tieteen hämärällä laidalla, koska on valmistanut tyttärensä salaa kahden geeniperimän kimeeriksi.
Sarjan seuraavassa osassa, Polaaripyörteessä Eerika sekaantui Huippuvuorilla sekä vaarallisten loisten että syväjäädytyksen tutkimiseen. Teknotrillerinä kirja oli sekava keitos salaliittoja ja eristetyn tiedeyhteisön ahdistavuutta.
Nyt kolmannessa romaanissa, Sielujen syöverissä, Eerika on taas takaisin Suomessa – ja jälleen hän avustaa sinisilmäisesti hullua tiedehenkilöä. Sivuhahmojen kommenteissa Eerikaa kommentoidaan huippuälykkääksi, mutta miten älykäs onkaan sitten lukija, joka päättelee jo satoja sivuja edeltä miten tässä tulee taas käymään?
Tällä kertaa romaanin tiedemysteerinä on se, kuinka pitkälle ihmisten luonnetta voidaan manipuloida lääketieteen ja psykologian avulla. Mysteeri kytketään yllättäen Eerikan lapsuuteen: vanhempien kuolemalle löytyy uusi selitys, johon ei ole aiemmissa kirjoissa edes vihjattu.
Tarinan pahiksena on psykologista taiteilijaksi ryhtynyt vanhus, Eerikan vanhempien ystävä Harriet, jonka avustajaksi Eerika lupautuu hyvää hyvyyttään. Harrietin läheisyydessä tapahtuvat omituiset murhat lisäävät painetta sekä henkilökohtaisen että psykologian historian tutkimiseen. Avuksi Eerikalle tulee edellisessä romaanissa tavattu turvallisen toiminnallinen isähahmo Pasi.
Raevaara osaa laatia kyllä
erittäin selkeitä ja toistolla muistettavuutta tukevia lukuja, mutta lukujen
keskinäinen järjestys pysyy kasassa sen varassa, että jokainen luku
muodostaa päiväkirjapäivän nopeasti avatun ja nopeasti suljetun kokonaisuuden. Ja kuten oppilaille aina sanon, päiväkirjarakenne on laiskan kirjoittajan universaalein ominaisuus...
Sarjan edellisten romaanien tavoin tarina on jälleen peräpainotteinen eli kaikki toiminta sijoittuu sivuille 248–295. Siihen saakka kerronta on keskittynyt henkilöhahmojen keskusteluihin, joissa vähitellen avataan Harrietin taustaa aivopesun ammattilaisena. Juoni pysyy paljon paremmin kasassa kuin edellisissä kirjoissa, mutta dialogi ja kuvailu ovat kuin kotimaisesta poliisiromaanista, vailla mysteerin viehätystä.
Ärsyttävintä on se, ettei ideaa
zombiksi muuttavasta aivopesusta käytetä kauhukohtausten vähittäiseen
rakentamiseen. Poissa on se goottiseen tunnelmaan pyrkivä eläytyvä kuvailu,
jota Raevaara käytti varsinaisissa kauhuromaaneissaan (2015–2017). Edes
nerokkuudessaan hullun Harrietin pyörittämää kulttia ei ole ajateltu ideaa
pidemmälle. Ilmeisesti Raevaara pelkkä menettävänsä kauhuun tottumattomat
valtavirtalukijat?
Jostain syystä olin kuvitellut, että nämä "kierre"-romaanit muodostaisivat trilogian, mutta uusinkin romaani loppuu toimintajakson jälkeen kuin seinään jättäen odottamaan millaisiin X-files -tyyppisiin mysteereihin päähenkilö Eerika törmää seuraavalla kerralla.
Trillerisarjan romaaneja mainostetaan itsenäisiksi tarinoiksi, mutta tosiasiassa kolmanteen kirjaan olisi erittäin vaikea päästä mukaan, jollei ole lukenut edellisiä. Kakkoskirjan tapahtumat on tiivistetty kolmanteen neljällä rivillä, jotka kirjaa lukemattomalle jäävät aivan käsittämättömiksi. Omanlaistaan eli tahatonta huumoria sekin tuottaa.
Näin vahva sarjamaisuus syö yksittäisten tarinoiden jännityksen jo edeltä käsin, mutta ilmeisesti tällaisia kepeähköjä genrekirjoja ei kulutetakaan romaaneina vaan tv-sarjamaisena viihteenä.
Markku Soikkeli
Tämän arvion lyhennetty versio ilmestyy kritiikkinä Portti-lehden numerossa 2/2022.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti