KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA 2022

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

LOJP-näytelmäni pyöri 28.5. saakka

Syyslomalla 16.10.-22.10. Jerisjärvellä

Syksyyn siirtyi runokirjani Arpapapitar julkaisu




sunnuntai 10. heinäkuuta 2022

Eemeli metkuilee (näytelmä)

 

Kukaan ei kaivannut minua asiantuntijaksi Finnconiin, joten lähdin talkoolaiseksi kesäteatteriin. Kahtena iltana sain ohjailla teatterille saapuvia autoja niin kuin tetrispaloja, jotta ne mahtuisivat Ylöjärven museomäelle, jota ei ole alkuunkaan suunniteltu 150 asiakkaan motoroiduille massoille. 

Tukkateatterin tämänvuotinen kesänäytelmä Eemeli metkuilee oli melkoinen menestys vielä viimeisissä esityksissään. Jopa sää oli esityksen puolella. Viimeisen esityksen viimeisillä minuuteilla ripotteli muutaman pisaran, mutta muuten tunnelma museomäen historiallisessa miljöössä vastasi hyvin sitä, mitä katsojat "Eemeli metkuilee" -näytelmästä hakivat: lapsille tilannekomiikkaa, aikuisille nostalgiaa.

Näytelmäksi tiivistettynä Astrid Lindgrenin Eemeli-tarinat ovat sarja päähenkilönsä hyväntahtoisia kepposia, "metkuja", johon pienen sivujuonen tuo maalaiskomediaan kuuluva subrettipari, renki Aatu ja piika Liina. Eniten odotuksia luodaan sillä, saako Eemeli opetettua sisarensakin tekemään "metkuja" ja tuleeko samalla selitetyksi, mitä "metkuilu" oikein tarkoittaa.

Eemelin muistilappu.
Katri Hätin ohjauksessa (Mats Huddénin sovituksesta) näyttämön ja toiminnan keskipisteessä oli museomäen keskelle rakennettu iso verstashuone, Eemelin turvapaikka, johon hän pakenee isäänsä "metkun" paljastuttua. Tällaisella painotuksella Eemeli näyttäytyy yhteiskunnallisen murroksen esitaistelijaksi: vanhaa agraarimaailmaa edustava isä Anttoni on kömpelön koominen hahmo, yleisön sympatiat kerää toisaalta erikoistuvaa käsityötaitoa edustava Eemeli ja toisaalta kaiken raskaan työn maatilalla suorittava renki Aatu. Näytelmässä pikku Iida kysyy viattomasti Aatulta, että eikös ole kiva tehdä joka päivä töitä, mihin Aatu toteaa jotain sarkastista rengin vaihtoehdoista. 

Piika Liinan jatkuva jankutus Aatulle kihloihin ja avioliittoon menosta on katsojan kannalta saman vanhan maailman ideologiaa mitä isäntäperhe edustaa. Liina on näytelmässä yllättävänkin iso ja vahva hahmo kirjoihin ja elokuviin verrattuna, koska hän juonittelee Eemeliä vastaan, onhan tämä Aatun ainoa uskottu ja toveri Kissankulman talossa. 

Lapsi Eemelin ja aikuisen Aatun ystävyys onkin oikeastaan samanveroisten toveruutta – ja asettaa uuteen valoon vaahteramäkeläisten naapurien suunnitelmat lähettää vanhaa yhteiskuntajärjestystä uhkaava Eemeli meren taakse Yhdysvaltoihin. Tältä osinhan näytelmä menee jo hämmästyttävän pitkälle poliittisen allegorian ja fantisoinnin puolelle: kyläyhteisö kerää rahaa karkottaakseen pienen pojan kuin antikristuksen pois yhteisöstään! Ehkä poika harjoitteleekin kapinaa verstaassa? Ovathan hänen rakkaimmat esineensä upseerimainen sininen "mössykkä" ja itse veistetty ase, "pössykkä".

Tulevasta tehtävästään vaistomaisen varma Eemeli kuvittelee tulevaisuuden yhteisöä. Näin hän veistää verstashuoneessa kaikkiaan 369 puu-ukkoa seurakseen: muuttaa rangaistukset pokaaleiksi joiden merkityksen hän itse yksin ymmärtää. 

Muuta selvää ratkaisua Eemelin epävarmaan asemaan ei näytelmä(kään) tarjoa. Draama loppuu siihen, että Iida-sisar tulee vahingossa tehneeksi "metkun" hänkin tutkiessaan mitkä kananmunista voisivat olla mätiä. Isä syyttää munien rikkomisesta automaattisesti Eemeliä, mutta pyytää reilusti anteeksi totuuden selvitessä. Sovun syntymistä isän ja Eemelin välillä on pohjustettu jo sillä, että heidän hyppykilpailussaan isä osoittautuu heikoksi ja pelokkaaksi poikaansa verrattuna. Lopussa vallitsee epävakaa luokkarauha.


Tämä yhteiskuntakriittinen näkökulma tuskin avautuisi Lindgrenin alkuperäisestä teksistä. Huddénin näytelmäsovitus on tiivistelmä ja tulkinta Eemelin edustamasta aikakaudesta sellaisena kuin hän on kuvitellut sen kiinnostavaksi modernille hyvinvointiyhteiskunnan edustajalle, jolla ei ole enää kosketuspintaa agraarimaailmaan.

 


Mutta mitä "Eemelistä" jää mieleen katsojille? Ehkäpä kuitenkin vain se lapsisankareiden ajaton lupaus lapsuuden edustamasta loputtomasta energiasta ja uteliaisuuden itseisarvosta. Tukkateatterin tulkinnassa Eemeliä esitti Jenni Saaristo asianmukaisella hyväntuulisella energialla. Näyttelijäkaartia oli mukana enemmän kuin yleensä Tukan tuotannoissa, koska talonväen lisäksi tarvittiin kyläläisiä ja eläimiä museomäen lavean tilan elävöittämiseksi. 

 

Viimeisen esityksen jälkeen koko näyttelijäkaarti alkoi sitten purkamaan Eemelin verstashuonetta. Lavastaja Make oli rakentanut verstashuoneen niin isoksi ja tukevaksi, että neljä poraajaa puuhasi vähintään kaksi tuntia tauotta ruuvi ja lauta kerrallaan, jotta puutavara saatiin purettua – ja talteen ensi kesän näytelmää varten. 

Tuo perinteisen käsityötaidon performanssi jäi mieleen selityksenä Eemelin universaalille tarinalle.

 

Verstashuonetta puretaan, keskellä lavastaja Make.

Näyttelijän arki: puolitoista tuntia esitystä, kaksi tuntia purkutöitä


 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti