Vuoden 2019 saldo

Ulkona pommit paukkuvat, vaikka enemmistö ihmisistä vihaa sitä jyskettä, niin kuin itsekin vihaan. Eipähän pääse meiltä unohtumaan, mikä on se jyskepuolue, joka pitää itseään enemmistön äänenä ja miltä Suomi kuulostaisi jos jyskepuolue pääsisi valtaan.

Taustaäänet ovat kuin ekologisen pommin päällä eläisi. Jäljellä on enää takaperin laskettavia numeroita uuteen vuoteen.

Jos vuosi olisi kilpajuoksu, niin viimeinen kierros 2019:stä olisi mennyt omalta osin ryömimällä. Makasin ensin mökillä influenssassa, sitten toipumassa kotona. Uuden vuoden jäin jumittamaan yksin tänne Tampereelle, elukkavuorossa eli hamsteri ainoana seurana. Kuvittelin kyllä, vielä tänä aamuna, että elokuvista tultua menisin Artturiin ja istuisin siellä ikkunapöydässä keskiyöhön saakka lukemassa Jeffrey Lewisin kirjaa Pohjois-Korean ydinhyökkäyksestä Yhdysvaltoihin. Ihan vain siksi, että se olisi eleenä niin.... spekulatiivinen.

Siihen olen virallisina juhlapyhinä tottunut jo vuosikymmeniä sitten, että yksikään ihmisolento ei kaipaa seuraani. Perheen kaltainen julkisivu on omalta osaltani vieläkin ohuempi siivu sivistystä kuin muilla perheellisillä. Mukavuuksiaan ajattelee kuin velvollisuuksia, jotka eivät muka olisi omaa pikkuporvarillista makua. Velvollisuuksiaan ajattelee kuin ikävyyksiä, jotka edustavat muka ainoastaan muiden pikkuporvarillista makua.

Kun aatonaattona työnsin äitiäni rullatuolissa sairaalan päivystykseen, en ollut velvollisuudessani sen kummempi eleilevä olento kuin se päivystyksen savoksi murtava virkailija, joka jakoi lapsille kiiltokuvia. Olihan sentään joulu. Päivystyksen jonoille, niiden mielettömään venymiseen, hän ei voinut tehdä enempää kuin potilaskaan byrokratian edessä. Mutta huipennus tuossa joulunajan rytmittäneessä sote-byrokratiassa ei ollut lopultakaan kaikki se rumba missä ne pyörittivät äitiäni, vaan se, miten ne hänet keuhko-osastolta Kuopioon kotiutettuaan soittivat meille Tampereelle ja kysyivät, onko kotiutettu nyt tarpeeksi terve vastaamaan heidän puhelinsoittoonsa. Olin niin ällistynyt kysymyksestä, etten tajunnut vastata: TEHÄN olette juuri arvioineet hänet terveeksi ja viskanneet kotiinsa!

Joulun outouden ohella vuodesta 2019 ei jää paljoa muistettavaa.

Matkustimme enemmän kuin pitäisi olla mahdollista taloudellemme, mutta tuskin Saksasta, Latviasta tai Lapista jää mieleen muuta kuin niiden äärimmäiset säätilat.

Jos vuoden 2019 erityisyyden tiivistäisi kolmeen sanaan, niin ne olisivat varmaankin: Lappi. Macbeth. Sunnuntaipelit. Edes Alpit eivät olleet samalla tavoin muun maailman pois sulkeva kokemus kuin viikko Muonion tunturimajaa. Macbeth-projekti puolestaan pakotti ylittämään itsensä näyttämöolentona, samalla kun se avasi Shakespearen kaltaisen klassikon ensi kertaa sisältä käsin.

Sunnuntaipelit olivat periaatteessa jatketta edelliseen vuoteen, mutta pelasimme yhä kompleksisempia pelejä vaihtelevammalla porukalla. Pitkiä pelejä testasimme vain kerran kuussa, mutta ne kiinnittävät ajatuksia siinä määrin, että kirjallinen ja elokuvakulttuuri tuntuvat jo yhdentekeviltä pelikulttuuriin nähden. Tämän huomaa siitä, että unettomina joutohetkenä ei lueksi niinkään kirjoihin tai elokuviin liittyviä verkkosivuja kuin arvosteluja tai design-päiväkirjoja lautapeleistä. Kuin loputon neliulotteinen puzzle pyörisi päässä. Se auttaa nukahtamaankin paremmin kuin mikään päiväuneksunta.

Tallennettuja valokuvia on vuoden ajalta noin 40 megatavua. Se on yllättävän vähän, joskaan siinä eivät ole mukana Lapissa napsitut maisemakuvat. Kai se on lohdullistakin, että digitallenteet eivät hallitse vuodesta jääviä muistoja.

Ehkä tietty ihmisryhmä paukuttelee pommejaan taivaalle juuri siksi, että on niin turhautunut kyvyttömyyteensä muistaa yhtään mitään merkittävää, joka erottaisi eletyn vuoden siitä, jota ei ole vielä eletty. Pamahdukset eivät olekaan muille suunnattuja uhkamerkkejä (eksploosiota) ulospäin vaan itselle tarkoitettuja sydämenlyöntejä (imploosiota) sisäänpäin: pommit ovat sydämen tahdistuslyöntejä siihen sietämättömään murroskohtaan, jossa yksi merkityksetön vuosi vaihtuu toiseksi merkityksettömäksi vuodeksi.

Tosiasiassa vuodesta jäisi itsellekin enemmän mieleen, jos kuljettaisi mukanaan piirustuslehtiötä. Aivan sekavatkin luonnostelmat, mitä olen kynällä joskus raapustanut skottilaisesta rannikkokylästä tai islantilaisesta retkeilymajasta, palauttavat mieleen enemmän kuin mitä valokuvat voisivat.

Saman käsityön toivoisi toteutuvan teksteissä. Niin vain ei käy. En "viitsi" enää kirjoittaa käsin ja vain pitkät tekstit kestävät kuluttavaa editointia. Vuoden 2019 aikana sain valmiiksi kaksi pidempää käsikirjoitusta, joille löytyi syksyn aikana kustantajat, mutta toisaalta pitkät tekstit eivät tunnu koskaan täysin valmistuvan; aikansa koneissa kierreltyään ne vain paketoidaan kansiin ja niiden otsikotkin vaihtuvat. Kirja-arvosteluja tein tänä vuonna sentään 28 kappaletta, huolimatta siitä, että Aamulehti kutisti jo keväällä niiden tilaukset pariin kappaleeseen ja syksyllä lopetti ne tyystin.

Kuusi lukematonta arvostelukirjaa siirtyvät ensi vuodelle: Girardin Kellariloukon psykologia, Heikkilän toimittama Taidekritiikin perusteet, sekä kaunon puolelta Murakamia, Atwoodia, Martinia, ja jotain jenkkigonzoa. Nämä kirjat ovat nyt lähimmäisiäni, ihmis- ja seurakuntaani.

Kun siis vuosi vaihtuu, en vedä kaulaan vieläkään muuta silmukkaa kuin valtiollisen journalistin solmion ja avaan seuraavan tiedoston Girard-muistiinpanoja varten. Muille toivotan hyvää työtä.

© Soikkeli 2019

Nuoren naisen muotokuva (elokuva)

"Nuoren naisen muotokuva" (Portrait de la jeune fille en feu, 2019) on ranskalainen kauneussalonkiromanssi, joka on sijoitettu keisariajan epookkiin ja pukudraaman kulisseihin, jotta pitkät hiljaisuudet ja kauniit puvut saisivat saman kohottuneen merkityksen kuin romanssin taideaihelmat. 

Harkitun asetelmalliset kohtaukset heräävät kyllä eloon näyttelijäparin liioittelemattoman aistikkaasta yhteistyöstä, vaikka naisten välisen romanssin kuvittaminen hohtavina vaatepintoina tuntuu täsmäävän LIIANKIN HYVIN eli kylmän asetelmallisesti elokuvan varsinaiseen teemaan, taiteilijan ja hänen muusansa suhteeseen.

Taiteilija on puettu viininpunaiseen tiukkaan mekkoon ilmaisemaan hänen arvokkuuttaan ja itsekontrolliaan. Muusa on puettu puolestaan kulmikkaan muodottamaan mekkoon, jonka vihreys ei ole lähelläkään mitään luonnonvihreyttä: hänen neitoutensa on säädyn sanelemaa ja sen sisältä taiteilija herättää hänen persoonansa vaativaksi dramatisoidulla tehtävällä, KASVOJEN maalaamisella tulevaa sulhasta varten. Tähän ei kuulemma miespuolinen taiteilija pystynyt, kerrotaan sankarittaren eli taiteilijan haasteeksi.

Välittävänä hahmona on valkopukuinen piika, jonka heteroseksuaalinen kokeneisuus alleviivataan virhepoluksi. Kolmikon kokeilut raskaudenkeskeytykseen kuvataan koomisiksi, mutta varsinainen, julmakin ironia kohdistuu piikaan itseensä. Queer-suhde asetetaan tämän alaluokkaisen koomisen naisruumiillisuuden yläpuolelle omaan Taiteen pyhittämään tilaansa.

Kauneussalonkimainen suljettu tunnelma tulee siitä, että romanssi on eristetty syrjäiseen rannikkotaloon, josta poistuessaan naiset kietoutuvat paksuihin vaatteisiin ja kasvohuiveihin. Koko tämä bretagnelaisen karuun maisemaan rajattu romanssi on elokuvan tarjoileman myytin (Orfeus ja Eurydike) varassa tulkittavissa taiteilijapäähenkilönsä jaksoksi kuoleman valtakunnassa. Elämää kokenut teinikatsojakin kuitenkin tietää, että myytin keskeinen kysymys sopisi ihan mihin tahansa kesäromanssiin: millaisen muiston (naispuolinen Orfeus) haluaa matkastaan tallentaa ja millaiseksi muuttumattomaksi kuvaksi?

Salongin seinien sisällä nuoret queer-rakastavaiset ovat molemmat juuri niin nykypäivän ihmisiä terveine hampaineen ja hiuksineen ja vihreettömine ihopintoineen kuin somistettu asetelma edellyttää. Queer kauniina asetelmana on rinnastettu taiteen metafysiikkaan - ja viime kädessä siihen, miten elokuvasta itsestään tehdään fetissi jonka äärelle kerääntyä. Päähenkilöt on fiksattu sekä tarinassa että kehyskertomuksessa ikuisesti kaksikymppisiksi väripinnoiksi. Tätä vielä korostetaan säätymaailman heterojulkisuudelle vinoilevalla kuva kuvassa -motiivilla, että muusan sormi tulee ikuisesti hyväilemään "kirjansa" sivuvälikköä numeron 28 kohdalla.

No, se kohta elokuvaa nauratti oikeasti.

Mutta taiteen itseisarvolla pelaamisesta ja taiteilijaromanssin hengettömästä korkeahenkisyydestä en pidä. Siten osaltani menevät hukkaan nuo oppineet viittaukset Orfeuksen tarinaan, suomalaista julistetta (= nainen selin ylevän merimaiseman edessä) myöten imitoitu romanttisen taiteen katselijamotiivi, ja kirjallisten viittausten approbatur: tietysti femmen osapuolen nimi pitää olla Héloïse, vähempi ei Taiteen korkeahenkisyydelle riittäisi. Ainakaan Ranskassa.

Tämän romanssin rakastavaiset kyllä pussailevat ahkerasti, mutta täydellisistä pellavalakanoista täydellisen raikkaina herätessään ei voi kuvitellakaan että he pierisivät ja puhuisivat kuten todelliset ihmiset. Kuukautisia he hoitavat lämmitetyillä kirsikankivillä, koska se lienee soman runollinen ele sekin.

"Nuoren naisen muotokuva" jää vajaaksi lähes kaikin odotuksin, mitä siihen epookkielokuvana tai romanssina kohdistaa. On siinä silti 'hetkensä', kuten tällaisista taidepläjäyksistä tavataan sanoa. Pitkät hiljaisuudet katkaiseva noitasapattikohtaus on tehokas ja pidin myös siitä miten kirpeän humoristisesti uskallettiin kuvata aborttia: niissä kohtauksissa aikakausi ja naisten oma suljettu maailma sopivat luovasti ja löydetysti toisiinsa. Samoin elokuvan lopetus oli romanssille ainutlaatuisen pelkistetty, ja silti taideaihelmat (koreilevan itsetietoinen heterojulkisuus & muusan itsetiedottomuus taiteen uhrina) tiivistäen hyvin perusteltu.

Eikä elokuva pitkältä (vaikka kaksi tuntia) tai pitkästyttävältä tunnu, poikkeuksellisesta hitaudestaan huolimatta. Mitään kuvastoaan enempää siltä on kuitenkaan turha odottaa, ei intohimoakaan merkitseviä katseita pidemmälle.

Kuin kuolohon, kuin kuolohon

Kuin maaton vanki on köyden päässä
Jo ilme sammunut nautinnon.
Kuin päästy pitkään ois' näyteltäessä
Niin meissä tauti on luonnoton.
Käy lemmen henkäys helvetissä
Kuin kuolohon, kuin kuolohon.

Ei vuolla hurmetta heelmäpuista,
Ei tummu kukkaset oikeat,
Vaan naulat naukuu varasten luista
Kun kylmän sielunsa kohtaavat,
Ja liekit loistavat loukatuista,
Kuin kuolohon, kuin kuolohon.

On näitä aatteita köytetyllä,
Hän kahleet kantaa ja laahustaa.
Vaan selli ahdas on, tiedät kyllä,
Se kelmin kalpean lannistaa.
Siks' kieli höllä on hirtetyllä,
Kuin kuolohon, kuin kuolohon.

Säv: Kotilainen

San: Soikkeli

Kuopiossa 22.12. 2019

Jouluvankiumi

1. Ja tapahtui niinä päivinä, että hallitukselle kävi käsky, että muu maailma oli pois pantava. Niin Jonna ja Heli jäivät hekin alas Syyriaan, Al-Holin kaupunkiin, he kun olivat Isisin huonetta ja sukua. Niin tapahtui heidän siellä ollessaan, että Jonnan ja Helin synnyttämisen aika tuli. Ja he synnyttivät pojat, esikoisensa, ja heidät kahlittiin ja pantiin leiriin, koska heillä ei ollut sijaa maailmassa. 

2. Ja sillä seudulla oli kurdeja vartioimassa yöllä vankejansa. Niin heidän edessään seisoi Suomen konsuli, ja herrallinen kirkkaus loisti heidän ympärillään, ja he peljästyivät suuresti. Mutta konsuli sanoi heille: "Minä ilmoitan teille suuren avun, joka on tuleva muutamalle aliravitulle lapselle."

3. Ja kun konsulit olivat menneet kurdien luota Suomeen, niin nämä puhuivat toisillensa: "Menkäämme nyt Al-Holiin katsomaan sitä, minkä herrakansa meille ilmoitti." Ja he menivät kiiruhtaen ja löysivät Helin ja Jonnan ja lapset, jotka makasivat kahleissa.

4. Mutta kun herrakansa huomasi, että konsulit olivat pitäneet heitä pilkkanaan, he raivostuivat. Niin hallitukselle kävi käsky, että Al-Holissa ja sen lähistöllä oli surmattava kaikki kaksivuotiaat ja sitä vanhemmat poikalapset, sen ajan perusteella, joka oli konsuleilta saatu selville.

5. Ja yhtäkkiä oli konsulien kanssa suuri joukko suomalaista virkaväkeä, ja he ylistivät Pykälää ja sanoivat: "Kunnia Pykälälle kirjoissa, ja Suomessa rahalle ihmisten kesken, jota kohtaan herroilla on hyvä tahto!"

Eikä enää karheutta

käsihinne jää

Nuo vahvat seitsemänsataa (politiikka)

NUO VAHVAT SEITSEMÄNSATAA
M.G. Soikkeli

1.
Kuulimme marraskuulla
puhuvan porvarin suulla
johtajat Postin ja Paltan:
"Pilkomme tekijän palkan,
 niin talous on taattu ja vakaa.
   Sen hinta on seitsemänsataa."
Oli uhkana lähtö ja saarto,
oli vastassa viekas Aarto.
Mitä porvarisrintama kosti
sai kärsiä paikallisposti.
Missä palkat poljetaan rapaan,
  sai selkäänsä seitsemänsataa.

2.
"Eespäin, sä kevyt ja halpa!"
heitä käskytti Aarto ja Palta,
ja hallitus harkitsevasti
pysyi vaitona Anttiin asti.
Sitä hallitusvalheiden dataa
    vastusti seitsemänsataa.
Säikkyikö työläisväki?
Ei, mutta jokainen näki
miten aatetta piilottelee
tuo työväenpuolue Dee.
Sitä demarin ajatusrataa
   vastusti seitsemänsataa.

3.
Vahtina sai moni heistä
väistellä median peistä,
rikkurin edessä seistä
ja taistella käytänteistä.
Pettäes' puolueen vaan
ammattirintamastaan
  sai voiman seitsemänsataa.
Sisarliittojen taistelutahto
nyt aaltona nousi ja katso:
pian porvari edestään löytää
mitä mitätöi sopimuspöytään.
Sen taistelutahdon takaa,
sen merkkinä vielä on vapaat
  nuo vahvat seitsemänsataa.

4.
Paatero täällä ja tuolla,
Paatero porvarin puolla,
Paatero laistaa ja lataa
valtaansa demaripataan.
Sitä petturipuolueen tapaa
   sai todistaa seitsemänsataa.
Hallitus vaihtuu, luultiin,
uudeksi punatuin huulin.
Nyt Paatero jälleen kelpaa
eikä kansamme kunniavelkaa
voi luottamusmiehille jakaa
  kuin itse nuo seitsemänsataa.


14.12. 2019 Tampereella
Tämä runomukaelma on omistettu ay-liikkeen
viimeiselle sankarille, Heidi Niemiselle.

Isä, mikä on demari?

Lapsemme joskus kysyi, mitä tarkoittaa isänsä kirosanana käyttelemä "porvari". Pitkällisen eli poliittisen selityksen puuttuessa vastasin, että porvari on jokainen henkilö joka on meitä varakkaampi.

Mutta entä jos lapsi televisiosta tuttua tonttujoukkoa seurattuaan kysyisi "isä, mikä on demari?"

Siinä eivät nokkelat analogiat auttaisi, ei edes äitinsä korkeampi koulutus politiikan puolelta. Koko ikänsä voisi ihminen viettää tässä demarilandiassa ja vaipua silti kuolemanhaaleaan ihmetykseen siitä, mikä joukko-oppi riittäisikään selittämään "demarin".

Ainoa lapselle ymmärrettävä joukko-oppi avautuu supersankareiden puolelta. Supersankareiden dreamteamit ovat yhtä imaginäärisesti itseensäsulkeutuneita (= niiden maailmassa ei lueta supersankareista) maailmanpelastajia kuin demarit.

Elävät esimerkit ovat keskuudessamme.
Taas. Ja taas. Ja taas.
Kuin MCU pakattuna aamumuroihin, kultaseni.

Demareiden uusinta dreamteamia komentaa ultramariini, tuo ainoa 14-vuotias joka pelkillä naamakirjalihaksilla kykenee levittämään semper fi  -lojaliteetin porvarienkin leiriin. Apunaan tamperelaisella teinitähdellä on kotkalainen päihdetyöntekijä, hesalainen teatterimaisteri, jätteenpolttoon perehtynyt oululainen, saattohoitoon erikoistunut sosiaalitäti, oikeaa laitaa puolustava kiekkoilija, sydämenpuolikkaalla tahdistettu yhdistysjyrä, sekä edellisen hallituksen uppoamista valmistellut sotepaketoija.

Tällaisella dreamteamilla valtiolaiva olisi syytä pitää lähellä Pohjoisnapaa.
Ja kaukana Etelärannasta.
Sillä lapsikin sen näkisi.
Näillä hallitsijoilla ei ole aatteita.

Veitset esiin (elokuva)

"Veitset esiin" (2019) on perinteisen tarinavetoinen dekkarielokuva niille, jotka eivät muutoin löydä teatterista katsottavaa genretauhkan joukosta. Yli kaksituntinen dekkari voi tietysti olla lupaus niin monimutkaisesta juonittelusta, että mutkikkuus riittää karkottamaan leikkisän jännityksen ja pirtsakan genreparodian ystävät. Olisi karkottanut minutkin, mutta sarjalippu oli menossa umpeen eikä muutakaan katsottavaa riistokinon puolelta nyt löytynyt.

Vaan eipä "Veitset esiin" ollutkaan mikään parodia eikä myöskään konstailevan mutkikas, kuten pituus ja trailerissa vihjattu henkilögalleria antavat ymmärtää. Tai konstaileva lainkaan. Pikemminkin se on uusasiallisen ironinen ja politiikkaa kuin ohimennen tökkivä moraliteetti. Vähän kuin katsoisi ylivarovaista pastissia 1970-luvun amerikkalaisesta poliisisarjasta.

Ironia dekkareiden kustannuksella toimii lähinnä Daniel Craigin esittämän etsivän varassa ja se on filmin alikirjoitetuin osa. Oveluutensa lupsakkuuteen kätkevässä hahmossa ei ole mitään karikatyyrinä omaperäistä eikä Craig (ja varsinkaan "KFC-aksentti") kertakaikkiaan toimi komiikan moodissa. Pöhkökomiikan puolelle lipsahdetaan silläkin, että tarinan keskushenkilö, palvelijatar, on kliinisesti kykenemätön valehtelemaan, minkä seurauksena oksennusta lentää aina kun hän yrittää kiltteyttään suojella totuutta. Palvelijatarta esittävä Ana de Armas täyttää kelpoisasti roolin, jossa ei saa olla liian femme eikä ainakaan fatale. Tosin... kovin hän on haalean oloinen esittääkseen pian valkokankailla itseään Marilyn Monroeta!

Craigista ja oksennushuumorista jos ei harmistu niin kaikki muu filmissä toimiikin takuuvarman viihteellisesti. Muu genrevitsailu on asianmukaisesti osa juonta ja peliä katsojan odotuksilla, kuka murhapaikalla olleista saattoi tietää, havaita tai tulkita mitäkin oikein.

Voisi sanoa, että "Veitset esiin" on rakennettu liiankin tarkkaan juonen varaan. Näin käy, kun ohjaaja (Rian Johnson) käsittelee omaa käsikirjoitustaan. Jos murhan uhrina on supernokkelaksi kehuttu dekkarikirjailija (Christopher Plummer), katsoja odottaa vieläkin nerokkaampaa juonta ja loppuselvittelyä kuin mitä kahden tunnin kohdalla aletaan selittää. Suotta odottaa. Tämä ei ole mikään "Cluedo" tai "Sleuth", ei edes "Gosford Park", vaikka kaikista noista voi nähdä aineksia tämän filmin kokoonpanossa.

Melkoinen joukko hyviä näyttelijöitä äksyilee vuorollaan poliisille ja etsivälle, mutta heidän keskinäinen draamansa jää siihen, mitä nopeasti hahmotellut kaunamotiivit edellyttävät. Sama kiireen tuntu pätee dekkarille tärkeään ympäristön esittelyyn. Paikkana on rikkaan suvun kartano, mikä amerikkalaisena versiona ei ole kuitenkaan kummempi kuin syksyisessä maisemassa törröttävä tiilihuvila. Muumioituva isoäiti tuijottaa ikkunasta. Se siitä goottisesta kutittelusta, mitä veitsi-installaatio ja rapistuva sukuperintö vihjailevat...

"Veitset esiin" tuntuu tv:lle tarkoitetulta minisarjalta. Teatterissa sitä ei tarvitse nähdä muutoin kuin iltapäivänsä tai sarjalippunsa kuluttaakseen. Jos filmiä vertaa suht tuoreeseen klassikkodekkarin filmatisointiin "Idän pikajunan arvoitus" (2017), niin klassikon yllätyksetön lämmittely on sittenkin parempi genrepitoisena elämyksenä kuin tämä pastissin ja poliisisarjan välille jähmettynyt ratkaisu.

Teatteri nykydraamana luettuna

Helsinki itsessään on Suomen päänäyttämö. Sen vuoksi Helsingin Kansallisteatteriinkin jaksaa suhtautua ymmärtäväisesti: tottahan ne ovat hukassa, koska eivät ymmärrä millä kansallisen julkisuuden tasolla esittävät ja esiintyvät, selkä maailmaan päin, neljäs seinä sumeana pirtelölasina Suomeen päin.

Mutta missä sitten draama oikeasti TAPAHTUU, jos ei Helsingissä? Sitä lähdin selvittämään SARVin järjestämässä nykydraaman lukupajassa. Oikeastihan tällaiset pajat kuuluisivat jokaisen teatteria rakastavan viikoittaiseen harrastukseen, mutta kukaan ei tunnusta tehtäväkseen järjestää sellaisia.

SARVin Helsingissä järjestämässä päiväpajassa (30.11.2019) oli mukana kymmenkunta kriitikkoa taiteen eri aloilta. Pajaa veti näytelmäkirjailija Paula Salminen ja harjoittelutekstinä oli Pipsa Longan nykydraamaa edustava näytelmä "Helmi".

Keskellä lukupajan vetäjä Paula Salminen

Ensimmäinen puolisko päivää luettiin ääneen tekstiä, minkä lisäksi Salminen pohjusti nykydraaman dramaturgialle olennaisista käsitteistä, kuten koheesio ja toisto. Toinen puolisko päivää käytiin ryhmissä lävitse näytelmän dramaturgisia eli tekstin järjestämiseen perustuvia ratkaisuja. Analyysin välineissä ei ollut mitään radikaalin uutta vaan eipä ollut ryhmiemme analyyseissäkään. Se taas johtui itse näytelmästä, väitän. Omasta mielestäni "Helmi" on sisällöltään laimea ja henkilöhahmoiltaan heikosti edes tyypitelty,  saati draamallisesti jännitteinen, joten hienot rakenneratkaisut jäävät nekin käyttödraamaa fiksuttavaksi kikkailuksi

Lukupajamme eri näkökulmista, yksittäisistä rakenneratkaisuista tuottamat luennat olivat tietysti kiinnostavan erilaisia. Silti tämä erilaisuudenkin kiinnostavuus on kaukana draaman estetiikasta. Tulkitsijoiden persoonien summa ei ole todiste taideteoksen syvyydestä, kuten joskus tunnutaan ajattelevan.

Vaikka siis ohjaukset Longan tekstistä ovat kuulemma vaikuttavia, niin luentojen ERILAISUUS ei anna vielä vihjeitä siitä, mikä on se vaikuttavuuden syy. Yhtä hyvin syy voi olla KÄYTTÖdraaman ammattimaisessa tekstinrakennuksessa kuin tekstin monitasoisuudessa. Jopa todennäköisemmin. Kuten eräs ryhmä totesi, "Helmissä" on aikatasojen vaihtelu 'koteloitu turvallisesti' asemoimalla kertojan näkökulma muistoihin selvästi erilleen. Jep, juurikin niin.

Itse pidin olennaisen konventionaalisena (aristoteelisena) ratkaisuna kliinisen tarkkaa tasapainoa: 17 sivua on varattu tekstissä näytelmän kronologian alkupuoliskolle, sitten kertojaäänen dramatisoinnille täsmälleen puolivälin (klo 13 -episodi) osoitettu kohtaus, ja 17 sivua sen jälkeen loppupuoliskolle. Yhtä tappavan konventionaalista on - minun mielestäni - henkilötyypittely äitiyden varaan. Eräs pajaan osallistuneista naishenkilöistä tunnusti itkeneensä vuolaasti ESITYKSESSÄ tämän äitiysaiheen äärellä, kun taas minä haukottelin varpaita myöten: tämähän on TEKSTINÄ mitä tutuinta hoitopöytäkirjallisuutta, jota on vain outoutettu säerakenteen suomalla sumeudella.

Mitä tämä kokemuksellisten vastaanottojen (esityksestä /luennasta) erilaisuus todistaa nykydraamasta jääköön poliittisesti korrektimpien tulkitsijoiden varaan!

Työpajassa ei siis selvinnyt mikä "uudessa näytelmätaiteessa" on varsinaisesti uutta, etenkin kun loppukeskustelussa todettiin, etteivät nykydraamat saa arvoistaan jatkuvuutta painettuina teksteinä (niitä ei julkaista koska niitä ei ostettaisi), eivätkä myöskään teattereissa kompleksisuutensa mukaista ohjausta. Nykydraama tapahtuu tästä päätellen enimmäkseen pöytälaatikoissa ja odottaa Pete Q -tyyppistä inkarnaatiota.

Itse kukin voi testata nykydraaman lukutaitoaan etsimällä niistä samoja elementtejä (tematisoituja rakenneratkaisuja) kotiläksynä kuin me tänään työpajassa:
- Maisema sellaisena kuin teksti (ei parenteesi) sen esittää
- Ajankäyttö
- Toisto, tilanteet ja tilanteiden sisällä
- Tekstin asettelu epäsuorina tulkintaohjeina
- Henkilöhahmojen rakennus
- Muistaminen ja katseen suunnat

Paja poistui Helsingin kaduille kohti jäätynyttä auringonlaskua.

Päivä +1 pelisuunnittelijana (Tracon Hitpoint)

Tuhlattuani tuhansia  tunteja elämästä tietokonepelien koodaukseen (kuten ison osan opiskelijakeväästä 1991 Tukholmassa), pitäisi olla jo immuniteetti Hyville Ideoille, jotka tarrautuvat toisiinsa, niputtuvat, vaihtavat teemaa kuin kameleontti sen mukaan mitä leffaa katsoo tai kirjaa lukee. Enimmän aikaa peli-ideat elävätkin vain välitajunnassa, missä niitä voi pyöritellä mekaniikoiksi ja saada syvän geometristen kuvioiden tuudittaman yöunen. Mutta lautapelejä pelaillessa kasvaa myös tarve nähdä se oma idea pahvikoneistoksi elollistuneena, aivan kuin löytäisi omat aivonsa Jippo-lehden vimpaimena. Elektronisiin vimpaimiin en ole koskaan hurahtanut, mutta pahvisissa on jokin uskomaton viehätys. 

Kokonaan toinen puoli tällaista harrastuneisuutta on se järisyttävä antikliimaksi, kun näkee miten coolilta tuntunut ideamekaniikka onkin pahviksi leikattuna kömpelö ja monin tavoin rikki.

Kuten nyt TraconHitpointin pelisuunnittelukilpaan valmistautuessa. Printtasin Finland 101 -työnimellä pyöritellyn poliittisen pelin kortit hyvissä ajoin testatakseni niitä yksin syyslomalla mökillä. Testit jäi vähiin. Kyllästyin kun vain katsoinkin niitä paperilappuja. Sitten olikin äkkiä marraskuu ja Hitpointtia edeltävä ilta. Oli pakko alkaa sliivata lappuja ja tulostaa jonkinlainen pistetaulukko laudaksi. Standardikokoon printatut laput eivät olleetkaan standardia sliivien perusteella. Vaimo apuun. 90 kortin sijaan oli tyydyttävä 80 korttiin, jotta korteille sai samanväriset taustat valmiista pelikorteista, ja ainoa niinkään iso korttipino oli Arboretumissa.

Tracon järjestettiin onneksi tänä vuonna naapurissamme ja vaimokin oli menossa sinne, töihin, ja lapsi jonotti ropeihin. Pakko motivoitua paikalle. Lauantain aikana demotin peliä peräti neljälle hengelle. Säännöissä numerot kutistuivat nopeasti. Pelin nimi oli nyt Pirullinen Parlamentti, kirjasin demotuksissa ylös kaksi liuskaa korjattavaa. Silti tälle pelikonseptille käy kuten edelliselle Hitpoint-kisassa pistäytyneelle demolle, ettei siitä jää elämään yksikään mekaniikka tämän teeman alle. Teemaa sinänsä, kolmipuoluejärjestelmän tasapainoilua hallituksessa, työstän väistämättä johonkin muuhun suuntaan.

Askartelu oli oikeastaan luovin osa tätä päivä +1 -kokemusta. Itse Tracon Hitpoint oli harrastajan kannalta vähän nöh, en sano edes meh. Kaikkea oli vähemmän kuin edellisessä Hitpointissa: pelejä, ihmisiä, tuttuja, ohjelmaa. Isot figuskenaariot olivat paremmin esillä, mutta ehkä olisi kuitenkin parempi aktivoida ihmisiä keskinäisiin peleihin kuin viihtymään figuspektaakkelien äärelle. Edes Lautapeliseuran lainahyllyissä ei näkynyt kuin vaniljaa. Kaupungin nuorisotoimi seisoskeli enimmän aikaa toimettomana, kun paikalla ei näkynyt paljonkaan hobitin kokoisia kävijöitä, ja miksi näkyisikään jos lasten rannekkeet ovat saman 10e kuin aikuisten. Halpaahan se on kahden päivän tapahtumasta, mutta sunnuntai oli vielä pahemmin nöh kuin lauantai, jolloin TH  kuului päässeen 400 hengen kävijätavoitteeseen. Yhtä hyvin tapahtuma olisi voinut olla yksipäiväinen.

Itse pidin kovasti sunnuntaille sijoitetusta, lautapelisuunnittelua käsitelleestä (Hannu Uusitalon) esitelmästä, vaan siinäpä se oli sitten kakkospäivän anti. Sunnuntaina omiksi demouhreiksi osui vain 1 tuttu + 1 tuntematon, joilta sai toki lisää täsmäpalautetta, millä pelastaa edes komponentteja seuraavaan versioon. 

Yleisötapahtuma tamperelaisittain...

Yleisösarjan demottajatkin hupenivat sunnuntaina - osa oli jäänyt pois jo siksi että tiesivät (minun laillani) etteivät päässeet tuomarisarjassa jatkoon - joten hiljaisessa salissa tunsi itsensä tuplahölmöksi. Lauantain kokemus oli siis eri tavalla lannistava. Lauantaina näin niin upeita demokompontteja eräässä pelissä, että olisin ostanut sen (Crusades of Mistrust) siltä seisomalta ihan riippumatta mitä komponenteilla pelataan. Sellaisen designin rinnalla pitäisi olla oma peli-idea timanttinen, jos kerran sen  komponentit ovat paperia ja kartonkia ja Nottinghamin lainakolikoita.

Yleistunnelma Hitpointissa oli hyvä, järjestäjät erittäin avuliaita ja leppoisia, sijainti erinomainen, ja uuttakin oppi kun sai nähdä miten Go'ta pitäisi pelata patoavia kuvioita ennakoiden. Hitpointin perusteella peliskene ei ole kumminkaan kasvanut niin paljon kuin joskus uutisten perusteella kuvittelee, joten voipi olla ettei Hitpointin kaltaista tapahtumaa kuitenkaan pystyisi pyörittämään vuosittain - jollei se sitten kasva jonkin muun skenen kanssa, kuten lisäämällä ohjelmaa sarjakuvan ja kirjallisuuden ja teatterin suuntaan.

Ilmastonmuutos ja scifi

Ilmastonmuutos on taatusti keskeisin aihe, mihin tulevaisuuskuvitelmat voivat pureutua. Ilmastonmuutosta käsittelevää kaunokirjallisuutta ilmestyy vain muutama teos vuodessa, mutta ne herättävät paljon keskustelua. Maailmalla tämä aiheensa mukaan rajautuva kirjallisuus "climate fiction" on saanut lempinimen  "cli-fi". Nimensä mukaisesti se on hyvin lähellä scifiä ja monet hyvinkin vanhat "clifiksi" katsottavat teokset ovat myös scifin klassikkoja. Esimerkiksi Jules Vernen romaanissa Sans dessus dessous (1889) kuumatkasta tutut insinöörit suunnittelevat käyttävänsä jättimäistä rakettitykkiä Maan akselin suoristamiseen, jotta arktisen alueen lämmetessä päästäisiin käsiksi jäätiköiden alla piileviin hiilivarantoihin.

 

Clifi ja scifi eivät tietenkään ole sovittuneet yhteen vaivattomasti. Scifi on luonteeltaan optimistista ja välinekeskeistä, kun taas clifissä osoitetaan teknologisten ratkaisujen heikkous ongelmiin, jotka ovat pohjimmiltaan poliittisia ja taloudellisia. Ylipäänsä kysymys "ympäristöstä" on pakottanut scifi-kirjoittajat arvioimaan uudelleen suhtautumistaan ihmisen paranteluun teknologialla. Scifiä on läpi sen vuosisataisen historian hallinnut luottamus ihmisevoluution kontrolliin: jos ihminen ei kykene hallitsemaan täysin ympäristöä Maassa tai vierailla planeetoilla, voidaan ihmistä itseään muuttaa sopeutumaan uusiin oloihin.

 

Ilmastonmuutos on kuitenkin pakottanut scifi-kirjoittajat pessimistisiin tai vähintäänkin maanläheisempiin kuvitelmiin tulevaisuudesta. Scifissä esiintyneet reaktiot ilmastonmuutokseen voisi luokitella vaikkapa seuraavasti:

- Ekologiset jännärit lähitulevaisuuden ekosotureista ja ympäristöaktivismista, kuten T.C. Boylen amerikkalaista ympäristöliikettä analysoiva A Friend of The Earth (2000) ja Risto Isomäen ekologiset trillerit, kuten Haudattu uhka (2016).

- Dystopiat ilmastonmuutoksen vaurioittamista yhteiskunnista, kuten Antti Tuomaisen Parantaja (2009), Steven Amsterdamin Things We didn't see coming (2010) ja Emmi Itärannan Teemestarin kirja (2012)

- Ekotopiat eli ekologiset utopiat pienimuotoisista yhteiskunnista, jotka kykenevät elämään tasapainossa ympäristönsä kanssa. Maailmalla tällaisia ovat olleet Kim Stanley Robinsonin Orange County -trilogia (1984-1990) ja Ernest Callenbachin esseemäinen romaani Ekotopia (1975).

- 'Viisi minuuttia tulevaisuuteen' -nimellä tunnettu alalaji, jonka viehätys on siinä, että lukija ei voi tarinasta päätellä, kuinka lähellä kirjan kuvaama teknologinen kehitys/romahdus on hänen omaa aikaansa. Tunnettu, joskaan ei scifinä järin kiinnostava uhkakuvitelma energiavarojen nopeasta romahduksesta on Alex Scarrowin Last Light (2007), samoin kuin Kim Stanley Robinsonin The Science in The Capital -trilogia (2004-2007), jossa tarkastellaan ilmastokatastrofin torjumista byrokraattien näkökulmasta.

- Öljyä kuluttavan elämäntavan eli ns. petrokulttuurin vaihtoehtoja tarkastelevat kertomukset ovat optimisia (solarpunk) tai synkän pessimistisiä (biopunk). Esimerkiksi Paolo Bacigalupin romaanissa Windup Girl (2009) kuvataan 23. vuosisadan Thaimaata, jossa alkeelliset keinot energian tuottamiseksi kukoistavat rinnan hienostuneiden kyborgisten teknologioiden kanssa.

- Öljypohjaista elämäntapaa nostalgisoiva ns. petrolpunk tai dieselpunk. Kyseessä ovat Mad Max -elokuvia muistuttavat tarinat tuhoutuneesta maailmasta, jossa bensa on tavattoman arvokasta vain siksi, että sillä voidaan herättää henkiin vanhan maailman arvokkaimmat välineet, henkilöautot.

Jotkut ekotopiat ottavat lähtökohdaksi, että ihmisillä on enemmän voitettavaa kuin menetettävää luopuessaan elintasostaan ja kuluttamiseen perustuvasta kulttuuristaan. Näissä ekotopioissa päähenkilöt oppivat alkuperäiskansoilta tietämystä, joka auttaa heitä säilymään hengissä luonnontaloudessa, mutta samalla oppivat arvostamaan monikulttuurista, ei-länsimaista elämäntapaa. Tällaiset teokset ovat usein nuorisolle suunnattuja, kuten amerikkalaisen Jean Heglandin romaani Suojaan metsän siimekseen (1996; 1998). Hegland kuvaa kohtuullisen uskottavasti – vaikkei vailla etnistä eksotiikkaa – kahden kaupunkilaisteinin muutosta elämäntapaintiaaneiksi. Pelastautuakseen ilmastonmuutoksen tuhoamasta yhteiskunnasta he joutuvat opettelemaan "uuden kielen" ja tulkitsemaan luontoa kuten samoissa maisemissa muinoin asuneet intiaanit. 

Monikulttuurisen ekotopian rakentaminen suhteelliuudentajuisesti ei kuitenkaan onnistu YA-kirjojen mahdollistamalla yltiöutopistisella asenteella ja usein kaupallisen laskelmoidulla muotilla. Aidosti pohditun ekotopian suomentamisen toivoisi aloitettavan Ursula Le Guinin teoksesta Always Coming Home (1985). Sen painamiseen ei ehkä kumminkaan pitäisi käyttää metsiä.... vaan julkaista se kaupungista toiseen kiertävinä esitelminä ja näyttelyinä.

Tämä ilmastoscifin esittely perustuu 16.11.2019 Hämärä-tapahtumaa varten laadittuun alustukseen ko. alalajin ominaisuuksista. Wikipediasta löytyy varsin hyvä englanninkielinen artikkeli clifistä.