KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2022

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

LOJP-näytelmäni pyöri 28.5. saakka

Helsingin kirjamessuilla ilmestyi runokirjani Arpapapitar

Scifi-luentoni Hämeenlinnassa 12.11.

Tukholmassa leffafestareilla 17.-19.11.



tiistai 31. joulukuuta 2019

Nuoren naisen muotokuva (elokuva)

"Nuoren naisen muotokuva" (Portrait de la jeune fille en feu, 2019) on ranskalainen kauneussalonkiromanssi, joka on sijoitettu keisariajan epookkiin ja pukudraaman kulisseihin, jotta pitkät hiljaisuudet ja kauniit puvut saisivat saman kohottuneen merkityksen kuin romanssin taideaihelmat. 

Harkitun asetelmalliset kohtaukset heräävät kyllä eloon näyttelijäparin liioittelemattoman aistikkaasta yhteistyöstä, vaikka naisten välisen romanssin kuvittaminen hohtavina vaatepintoina tuntuu täsmäävän LIIANKIN HYVIN eli kylmän asetelmallisesti elokuvan varsinaiseen teemaan, taiteilijan ja hänen muusansa suhteeseen.

Taiteilija on puettu viininpunaiseen tiukkaan mekkoon ilmaisemaan hänen arvokkuuttaan ja itsekontrolliaan. Muusa on puettu puolestaan kulmikkaan muodottamaan mekkoon, jonka vihreys ei ole lähelläkään mitään luonnonvihreyttä: hänen neitoutensa on säädyn sanelemaa ja sen sisältä taiteilija herättää hänen persoonansa vaativaksi dramatisoidulla tehtävällä, KASVOJEN maalaamisella tulevaa sulhasta varten. Tähän ei kuulemma miespuolinen taiteilija pystynyt, kerrotaan sankarittaren eli taiteilijan haasteeksi.

Välittävänä hahmona on valkopukuinen piika, jonka heteroseksuaalinen kokeneisuus alleviivataan virhepoluksi. Kolmikon kokeilut raskaudenkeskeytykseen kuvataan koomisiksi, mutta varsinainen, julmakin ironia kohdistuu piikaan itseensä. Queer-suhde asetetaan tämän alaluokkaisen koomisen naisruumiillisuuden yläpuolelle omaan Taiteen pyhittämään tilaansa.

Kauneussalonkimainen suljettu tunnelma tulee siitä, että romanssi on eristetty syrjäiseen rannikkotaloon, josta poistuessaan naiset kietoutuvat paksuihin vaatteisiin ja kasvohuiveihin. Koko tämä bretagnelaisen karuun maisemaan rajattu romanssi on elokuvan tarjoileman myytin (Orfeus ja Eurydike) varassa tulkittavissa taiteilijapäähenkilönsä jaksoksi kuoleman valtakunnassa. Elämää kokenut teinikatsojakin kuitenkin tietää, että myytin keskeinen kysymys sopisi ihan mihin tahansa kesäromanssiin: millaisen muiston (naispuolinen Orfeus) haluaa matkastaan tallentaa ja millaiseksi muuttumattomaksi kuvaksi?

Salongin seinien sisällä nuoret queer-rakastavaiset ovat molemmat juuri niin nykypäivän ihmisiä terveine hampaineen ja hiuksineen ja vihreettömine ihopintoineen kuin somistettu asetelma edellyttää. Queer kauniina asetelmana on rinnastettu taiteen metafysiikkaan - ja viime kädessä siihen, miten elokuvasta itsestään tehdään fetissi jonka äärelle kerääntyä. Päähenkilöt on fiksattu sekä tarinassa että kehyskertomuksessa ikuisesti kaksikymppisiksi väripinnoiksi. Tätä vielä korostetaan säätymaailman heterojulkisuudelle vinoilevalla kuva kuvassa -motiivilla, että muusan sormi tulee ikuisesti hyväilemään "kirjansa" sivuvälikköä numeron 28 kohdalla.

No, se kohta elokuvaa nauratti oikeasti.

Mutta taiteen itseisarvolla pelaamisesta ja taiteilijaromanssin hengettömästä korkeahenkisyydestä en pidä. Siten osaltani menevät hukkaan nuo oppineet viittaukset Orfeuksen tarinaan, suomalaista julistetta (= nainen selin ylevän merimaiseman edessä) myöten imitoitu romanttisen taiteen katselijamotiivi, ja kirjallisten viittausten approbatur: tietysti femmen osapuolen nimi pitää olla Héloïse, vähempi ei Taiteen korkeahenkisyydelle riittäisi. Ainakaan Ranskassa.

Tämän romanssin rakastavaiset kyllä pussailevat ahkerasti, mutta täydellisistä pellavalakanoista täydellisen raikkaina herätessään ei voi kuvitellakaan että he pierisivät ja puhuisivat kuten todelliset ihmiset. Kuukautisia he hoitavat lämmitetyillä kirsikankivillä, koska se lienee soman runollinen ele sekin.

"Nuoren naisen muotokuva" jää vajaaksi lähes kaikin odotuksin, mitä siihen epookkielokuvana tai romanssina kohdistaa. On siinä silti 'hetkensä', kuten tällaisista taidepläjäyksistä tavataan sanoa. Pitkät hiljaisuudet katkaiseva noitasapattikohtaus on tehokas ja pidin myös siitä miten kirpeän humoristisesti uskallettiin kuvata aborttia: niissä kohtauksissa aikakausi ja naisten oma suljettu maailma sopivat luovasti ja löydetysti toisiinsa. Samoin elokuvan lopetus oli romanssille ainutlaatuisen pelkistetty, ja silti taideaihelmat (koreilevan itsetietoinen heterojulkisuus & muusan itsetiedottomuus taiteen uhrina) tiivistäen hyvin perusteltu.

Eikä elokuva pitkältä (vaikka kaksi tuntia) tai pitkästyttävältä tunnu, poikkeuksellisesta hitaudestaan huolimatta. Mitään kuvastoaan enempää siltä on kuitenkaan turha odottaa, ei intohimoakaan merkitseviä katseita pidemmälle.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti