KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2022

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

LOJP-näytelmäni pyöri 28.5. saakka

Helsingin kirjamessuilla ilmestyi runokirjani Arpapapitar

Scifi-luentoni Hämeenlinnassa 12.11.

Tukholmassa leffafestareilla 17.-19.11.



tiistai 31. joulukuuta 2019

Vuoden 2019 saldo


Ulkona pommit paukkuvat, vaikka enemmistö ihmisistä vihaa sitä jyskettä, niin kuin itsekin vihaan. Eipähän pääse meiltä unohtumaan, mikä on se jyskepuolue, joka pitää itseään enemmistön äänenä ja miltä Suomi kuulostaisi jos jyskepuolue pääsisi valtaan.

Taustaäänet ovat kuin ekologisen pommin päällä eläisi. Jäljellä on enää takaperin laskettavia numeroita uuteen vuoteen.

Jos vuosi olisi kilpajuoksu, niin viimeinen kierros 2019:stä olisi mennyt omalta osin ryömimällä. Makasin ensin mökillä influenssassa, sitten toipumassa kotona. Uuden vuoden jäin jumittamaan yksin tänne Tampereelle, elukkavuorossa eli hamsteri ainoana seurana. Kuvittelin kyllä, vielä tänä aamuna, että elokuvista tultua menisin Artturiin ja istuisin siellä ikkunapöydässä keskiyöhön saakka lukemassa Jeffrey Lewisin kirjaa Pohjois-Korean ydinhyökkäyksestä Yhdysvaltoihin. Ihan vain siksi, että se olisi eleenä niin.... spekulatiivinen.

Siihen olen virallisina juhlapyhinä tottunut jo vuosikymmeniä sitten, että yksikään ihmisolento ei kaipaa seuraani. Perheen kaltainen julkisivu on omalta osaltani vieläkin ohuempi siivu sivistystä kuin muilla perheellisillä. Mukavuuksiaan ajattelee kuin velvollisuuksia, jotka eivät muka olisi omaa pikkuporvarillista makua. Velvollisuuksiaan ajattelee kuin ikävyyksiä, jotka edustavat muka ainoastaan muiden pikkuporvarillista makua.

Kun aatonaattona työnsin äitiäni rullatuolissa sairaalan päivystykseen, en ollut velvollisuudessani sen kummempi eleilevä olento kuin se päivystyksen savoksi murtava virkailija, joka jakoi lapsille kiiltokuvia. Olihan sentään joulu. Päivystyksen jonoille, niiden mielettömään venymiseen, hän ei voinut tehdä enempää kuin potilaskaan byrokratian edessä. Mutta huipennus tuossa joulunajan rytmittäneessä sote-byrokratiassa ei ollut lopultakaan kaikki se rumba missä ne pyörittivät äitiäni, vaan se, miten ne hänet keuhko-osastolta Kuopioon kotiutettuaan soittivat meille Tampereelle ja kysyivät, onko kotiutettu nyt tarpeeksi terve vastaamaan heidän puhelinsoittoonsa. Olin niin ällistynyt kysymyksestä, etten tajunnut vastata: TEHÄN olette juuri arvioineet hänet terveeksi ja viskanneet kotiinsa!

Joulun outouden ohella vuodesta 2019 ei jää paljoa muistettavaa.

Matkustimme enemmän kuin pitäisi olla mahdollista taloudellemme, mutta tuskin Saksasta, Latviasta tai Lapista jää mieleen muuta kuin niiden äärimmäiset säätilat.

Jos vuoden 2019 erityisyyden tiivistäisi kolmeen sanaan, niin ne olisivat varmaankin: Lappi. Macbeth. Sunnuntaipelit. Edes Alpit eivät olleet samalla tavoin muun maailman pois sulkeva kokemus kuin viikko Muonion tunturimajaa. Macbeth-projekti puolestaan pakotti ylittämään itsensä näyttämöolentona, samalla kun se avasi Shakespearen kaltaisen klassikon ensi kertaa sisältä käsin.

Sunnuntaipelit olivat periaatteessa jatketta edelliseen vuoteen, mutta pelasimme yhä kompleksisempia pelejä vaihtelevammalla porukalla. Pitkiä pelejä testasimme vain kerran kuussa, mutta ne kiinnittävät ajatuksia siinä määrin, että kirjallinen ja elokuvakulttuuri tuntuvat jo yhdentekeviltä pelikulttuuriin nähden. Tämän huomaa siitä, että unettomina joutohetkenä ei lueksi niinkään kirjoihin tai elokuviin liittyviä verkkosivuja kuin arvosteluja tai design-päiväkirjoja lautapeleistä. Kuin loputon neliulotteinen puzzle pyörisi päässä. Se auttaa nukahtamaankin paremmin kuin mikään päiväuneksunta.

Tallennettuja valokuvia on vuoden ajalta noin 40 megatavua. Se on yllättävän vähän, joskaan siinä eivät ole mukana Lapissa napsitut maisemakuvat. Kai se on lohdullistakin, että digitallenteet eivät hallitse vuodesta jääviä muistoja.

Ehkä tietty ihmisryhmä paukuttelee pommejaan taivaalle juuri siksi, että on niin turhautunut kyvyttömyyteensä muistaa yhtään mitään merkittävää, joka erottaisi eletyn vuoden siitä, jota ei ole vielä eletty. Pamahdukset eivät olekaan muille suunnattuja uhkamerkkejä (eksploosiota) ulospäin vaan itselle tarkoitettuja sydämenlyöntejä (imploosiota) sisäänpäin: pommit ovat sydämen tahdistuslyöntejä siihen sietämättömään murroskohtaan, jossa yksi merkityksetön vuosi vaihtuu toiseksi merkityksettömäksi vuodeksi.

Tosiasiassa vuodesta jäisi itsellekin enemmän mieleen, jos kuljettaisi mukanaan piirustuslehtiötä. Aivan sekavatkin luonnostelmat, mitä olen kynällä joskus raapustanut skottilaisesta rannikkokylästä tai islantilaisesta retkeilymajasta, palauttavat mieleen enemmän kuin mitä valokuvat voisivat.

Saman käsityön toivoisi toteutuvan teksteissä. Niin vain ei käy. En "viitsi" enää kirjoittaa käsin ja vain pitkät tekstit kestävät kuluttavaa editointia. Vuoden 2019 aikana sain valmiiksi kaksi pidempää käsikirjoitusta, joille löytyi syksyn aikana kustantajat, mutta toisaalta pitkät tekstit eivät tunnu koskaan täysin valmistuvan; aikansa koneissa kierreltyään ne vain paketoidaan kansiin ja niiden otsikotkin vaihtuvat. Kirja-arvosteluja tein tänä vuonna sentään 28 kappaletta, huolimatta siitä, että Aamulehti kutisti jo keväällä niiden tilaukset pariin kappaleeseen ja syksyllä lopetti ne tyystin.

Kuusi lukematonta arvostelukirjaa siirtyvät ensi vuodelle: Girardin Kellariloukon psykologia, Heikkilän toimittama Taidekritiikin perusteet, sekä kaunon puolelta Murakamia, Atwoodia, Martinia, ja jotain jenkkigonzoa. Nämä kirjat ovat nyt lähimmäisiäni, ihmis- ja seurakuntaani.

Kun siis vuosi vaihtuu, en vedä kaulaan vieläkään muuta silmukkaa kuin valtiollisen journalistin solmion ja avaan seuraavan tiedoston Girard-muistiinpanoja varten. Muille toivotan hyvää työtä.




© Soikkeli 2019






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti