"Hikiset kiihkoilijat ja alati harhailevat, kosteat silmät"

Syksyn kirjasatoon ei voi upottaa käsiään kuin viljalaariin. Itse asiassa kriitikko tekee viisaiten jos syksyn kirjojen alkaessa tipahdella postiluukusta hän juoksee kiireesti yhtä monta ympyrää kuin kirjailijat ovat tehneet teostensa takia. Sitten hänen olisi syytä repiä kannet irti ja eläytyä ihmiseksi, joka kohtaa suomiproosan ensimmäistä kertaa silmästä korvaan.

Eikä sekään ihan riitä. Kun syksyn ensimmäiset eteeni saapuneet kirjat olivat Marissa Mehrin "Veristen varjojen ooppera" ja Kai Ekholmin sekopäinen dekkari, jossa ei mitään kerrota eikä kuvailla vaan etupäässä KOMMENTOIDAAN, tuli samanlainen olo kuin sen saksalaisen kaupan edessä, joka oli erikoistunut valmistamaan hauskutteluversioita täytetyistä eläimistä.

Ja kuitenkin juuri tällaiset  teokset jos mitkä uhmaavat kaunokirjallisuuden kovaa kaanonia, koska ne on tehty kaikkien sääntöjen vastaisesti, suostumatta edes genrekohtaiseen sovinnaisuuteen. Juuri tällaisista teoksista kuin Mehrin ja Ekholmin voi todellakin uskoa, että kirjoittajat ovat tehneet juuri sellaiset kirjat jollaisia itse haluaisivat lukea. Siksi niistä löytyy aivovoimaa uhmaavia elliptisiä virkkeitä kuten "Hikiset kiihkoilijat ja alati harhailevat, kosteat silmät." Siksi niitä ei pitäisi arvioidakaan sanataiteen saavutuksina, vaan kaahauskilpailua muistuttavina urheilusuorituksina jossa tärkeintä on jättää jälkeensä rennosti romuttunut tyylioppi.


Samaan aikaan toisaalla oli Turkkarissa (17.8.) ilmestynyt arvosteluni ihmissusiantologiasta. Kai sen siitäkin voisi itselleen muistuttaa, että genretekstejä arvostellessa on liiankin helppo poimia (vähät) rusinat (paisutetusta) proosapullasta. Että jotain rohkeasti harhailevaa genrekirjallisuutta kriitikko tarvitseekin syksynsä avaukseksi.