"Blue Jasmine" on veltto plagiaatti "Viettelyksen vaunusta"

Woody Allenin valkoiselle yläluokalle osoittaman ylistyksen irvokkuus tuntuu tiivistyvän siihen, miten musta jazz soi hänen elokuvissaan _viimeisenä_ autenttisuuden ilmauksena kaikkien muiden filmielementtien ollessa moneen kertaan kierrätettyä ja teknisesti aina helpoimman mukaan toteutettua.

"Blue Jasminesta" on moneen kertaan toistettu sen ainoa hyvä piirre, ettei elokuva ole sentään NIIN huono kuin vuoden takainen "To the Rome with Love". Vähemmän on kritiikeissäkään kkommentoitu elokuvan suhdetta Williamsin näytelmään, jonka kopioinnissa ja kierrätyksessä on käytetty niin vähän omaa ajattelua kuin mahdollista. Yhtä hyvin elokuvaa voikin katsoa velttona plagiaattina, jossa jopa yksityiskohdat on kopioitu "Viettelyksen vaunusta", kuin tribuuttina kyseiselle teokselle.

Hahmot on tyypitelty tietysti Allen-konseptin mukaan: rikkaita taiteilijaluonteita esittävät näyttelijät kuin olisivat saippuasarjassa ja köyhien duunareiden osassa irroittelevat toisensorttiset näyttelijät kuin olisivat tv-sarjan sohvakomediasa. Luokkatietoisin hahmo, Blanchen kopio, on yleensä aina myös sympaattisin, tosin tällä kertaa hänellä on näennäisen kova kohtalo, minkä Allen sentään mieluusti naishahmoille varaakin. Blanche-hahmoa esittää valitettavasti Cate Blanchett, jonka ura on ollut yhtä alamäkeä viime vuodet. Eikä "Blue Jasmine" ole poikkeus.

Ainoa elokuvaa terävöittävä piirre on takaumien leikkaaminen nykyhetken tapahtumiin katsojaa valmistelematta. Mutta siinäkin Allen näyttää pikemminkin tehneen elokuviensa heikkoudesta, onnettomasta kohtaus-kohtaukselta-suunnittelusta, uuden elokuvan ainoa vahvuuden.