Yskin kotona, osa XXX

 

Tänään oli 30. päivä yskänäisenä. Sain tarpeekseni ja varasin ajan lääkärille. Periaatteessa kukaan ei mene lääkärille vain siksi, että on yskänäinen, mutta kun tarpeeksi kauan on yskikseen niin tuntuu, ettei päässä ole enää kuin konsonantteja ja on pakko saada jokin muutos tilaansa. 

Normaali ihminen menisi yskin tein terveyskeskukseen. Mutta kun lukee lehtijuttuja niidenkin kafkamaisista jonoista, niin mieluummin maksan 117.30 € siitä hyvästä, että kuka tahansa valkotakki kirjoittaa minulle nopeasti sen paperin, jolla saan jotain helpotusta tilaani, olipa sitten tervasnapseja tai homeopaattisia laastareita. 

 

Viime vuoden aikana juttelin erinäiset kerrat Raimon kanssa siitä, miten lääkärin vastaanottotilanne on absurdi kohtaaminen. Nyt sain kokea sen itse. Kuin olisin harjoitusteatterin sivuosassa ymmärtämättä sen paremmin omaa rooliani kuin tilanteen draamallista tarkoitusta. Miten selittää pelkkä yskä niin isoksi asiaksi, että sillä kehtaa vaivata jopa lääkäriä, mutta samalla niin pieneksi, että kuulostaa täysipäiseltä ihmiseltä. 

Yksityisen terveystalon vastaanotolla potilaan roolia helpottaa se, että hän on sentään MAKSAVA ASIAKAS ja siksi periaatteessa oikeassa. Mutta tämän talven tautitilanteessa juuri me räkätautiset ihmiset olemme lukuisia kuin vihreä vitsaus itsessään. On pakostakin nöyrä, että ylipäänsä pääsee sisään johonkin terveystaloon ja saa tavata lääkärin kuin gurun, joka muistuttaa hengityksen alkeista.

Apteekin jonossa laskeksin mielessäni, että olen elämäni aikana käynyt lääkärillä ehkä kymmenisen kertaa ja niistä neljä on ollut täysin turhia, siis väärän itseanalyysin vuoksi tehtyjä käyntejä. Näin kehnolla itseymmärryksen tarkkuudella on vieläkin suurempi kynnys mennä lääkäriin edes 30 päivää jatkuneen potemisen jälkeen – mutta toisaalta lääkkeiden sivuplacebovaikutus on sitäkin suurempi. Yksi ainoa nenäsuihke tuntuu avaavan koko pään ja nielun. (Sain myös inhalaattorin kuukaudeksi...)

Vain aivot ovat edelleen lukossa. Yskänäisyydestä tulee niin nopeasti elämäntapa, ettei halua poistua kotona, ei lähteä käymään missään kirjastoa kauempana. Sikäli torstaiden kurssityöt ovat kuin norpalle avanto jäälakeudella. Pakolliset kurssityöt vievät tammi- ja helmikuun ylitse, ja sitten onkin jo hiihtoloma ja kevät ja maailmassa ehkä jokin ihan toinen sota tai pandemia jonka etäisyydestä vuodattaa räkäkyyneleitä.

Emily St. John Mandel: Asema 11 (romaani)

 

Emily St. John Mandel: Asema 11

Suom. Aleksi Milonoff

400 s.

2022, Tammi

 

 

 

Korona-pandemian jälkeen nopeat ja kliiniset apokalyptiat ovat saaneet uutta uskottavuutta. Emily St. John Mandelin romaani Asema 11 on kuvaus pandemiasta, jollaista kukaan ei ota uskoakseen ennen kuin on liian myöhästä. Romaanin suomentaminen kahdeksan vuotta alkuteoksen jälkeen ei kuitenkaan johdu siitä, että todellisuus olisi saavuttanut apokalyptiat, vaan romaanin pohjalta äskettäin ilmestyneen tv-sarjan suosiosta.

Ilmestyessään Asema 11 voitti kyllä arvostetun Arthur C. Clarke -palkinnon ja nosti kanadalaisen Mandelin kuuluisuuteen, jollaisesta nuori kirjailija voi vain haaveilla. Kyseessä sattui olemaan sama vuosi kun Emmi Itärannan vastaavanlainen apokalyptia, Memory of Water, oli sekin Clarke-ehdokkaana.

Clarke-palkinnosta ja nimestään huolimatta Asema 11 ei ole mikään avaruusteknologialla herkutteleva scifistinen kuvitelma. Kirjan nimi viittaa kahden päähenkilön, sankarittaren ja profeetan, ihailemaan sarjakuvateokseen, joka antaa heille toivoa täysin vastakkaisilla tavoilla.

Vain kolmasosa romaania kertoo elämästä pandemian jälkeisessä maailmassa. Päähenkilö on orpo Kirsten, joka vaeltaa taiteilijaseurueen mukana esittämässä Shakespearea henkiin jääneiden yhteisöille. Tunnelma maailmanlopun maailmassa ei ole lähelläkään sitä toivotonta henkiinjäämiskamppailua millaisena sivilisaation romahdus yleensä kuvataan vastaavissa tarinoissa. Autoista on tehty hevoskärryjä ja pandemian uhrit ovat kuivuneet harmittomiksi kuoriksi.

Tämä romahduksen arkisuus on se sumea kohta apokalyptiaa, jota aniharva kirjailija on käsitellyt yhtä perusteellisesti kuin Mandel. Arkisuus on eduksi yksinäisyyden tematisoimiselle, mutta silti tarinalta odottaisi mielikuvituksellisempia visioita. Kun steriilissä hotellissa loppuaan odottava taiteilija pohtii mitkä olisivat paremmat puitteet maailmanlopulle niin samaa pohtii lukijakin.

Kirjan henkilökaarti koostuu näyttelijöistä ja taiteilijoista, koska heidän kauttaan romaani toistaa suurta väitettään: me tarkkailemme ja kadehdimme niiden etuoikeutta, joita muistellaan kuolemansa jälkeen. Sarjakuva ja Shakespeare tarjoavat taiteilijoille yhtä arvokkaita tapoja jakaa unelmaansa kuolemattomuudesta.

Star Trek -sarjalta mottonsa ("Eloonjäänti ei riitä") lainaavassa kirjassa kauneinta on kuvitelma eräänlaisesta maanpäällisestä avaruusasemasta. Kyseessä on viimeiset kansainväliset matkaajat pelastanut lentoasema jossain päin Michigania. Asemalle perustettu Sivilisaation museo on yhtä absurdi ja välttämätön tapa koota ihmisiä muistelemaan menetettyä maailmaa kuin Shakespearen esittäminen yhteisöjen raunioilla.

Muuta juonta romaanissa ei olekaan kuin avata vähitellen arvoitusta siitä, mikä kytkös teinityttöjä sieppaavalla profeetalla on Kirsteniin. Kirjan henkilöitä yhdistää kuuluisa näyttelijä Arthur, jonka lavakuolema sattuu olemaan merkkikohta vanhan ja uuden maailman välillä. Enin osa romaania käsittelee tätä yksinäisten ihmisten normaaliksi kokemaa vanhaa maailmaa, jossa kellään ei ole aavistusta kuinka arvokkaalta normaali tulee pian vaikuttamaan. 

 

Station Eleven, kerrankin tv-sarja joka on parempi kuin lähtöteoksensa

Aikatasojen välillä hyppelehtivä lukurakenne ei tuo uusia tulkintatasoja Mandelin romaaniin, mutta kirjan pohjalta tehdyssä tv-sarjassa (2021–2022) on samanlaisella rakenteella syvennetty sekä henkilöitä että juonta hämmästyttävän hyvin. Tunnustan pitäneeni sarjasta paljon enemmän kuin kepeähkön maailmanlopun visioineesta romaanista.

 

 

Markku Soikkeli

 

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti 4/2022 -numerossa tammihelmikuussa 2023.

 

Arkijärkesi kaikki heitä

 

ARKIJÄRKESI KAIKKI HEITÄ

 

Säv. Madetoja

San. Noponen & Soikkeli

 

 

Arkijärkesi kaikki heitä,

Mieles' nuorena ruoste syö.

Armas kauhu jo kutsuu teitä

Taasen taistojen suurten luo.

Kylmää voisko nyt teeskennellä,

Puolueen päästä kun poksahtaa

Läntinen kaasu ja öljytelmä,

nieluhiilet mi liuottaa.

 

Syttyi Atlantin länsitähti

Yöhön maailman rattaaseen,

Hohde dollarin siitä lähti,

fissiosauvana ihmisten;

Kun se loistavi lahjotuille,

Jäätyy järjet ja tukkii suut,

Kuusen kuollehen luona muille

Siintää Annikan sellupuut.

 

 

Tekstityöläinen nokkii apurahoja

TAIKEn apurahasaajana ihminen on kansanpalvelija. Sen muistaa viimeistään siinä vaiheessa, kun käy TAIKEn verkkosivulla, joka on juuri niin mieletön dementtinen himmeli kuin mitä voi valtiolta odottaa: se toimii... ei toimi... kaatuu.. hukkaa tiedot... ei tunnista... tunnistaa muttei muista mitään...

Mutta kansa muistaa ja kollegat kiroavat?

Kun apurahan saa kolmeksi vuodeksi "taiteelliseen työhön" ei siitä periaatteessa kukaan perään huutele.  Tavallinen rivitaitelija voisi vaikka pieraista illuusion ja raportoida sen täyttäneen hänen taiteenalansa tavoitteet, jotka ovat toistaiseksi enemmistön esteettisen tajun tavoittamattomissa. 

Sellaista taiteenalan sisäistä suojakerrointa ei tekstityöläisellä ole. Tekstityöläisen on pakko töidensä lisäksi keksiä mihin perustuu se hänen häpeänsekainen ylpeytensä, että vähälläkin panoksella on palvellut kulttuurikerrosten tiedonnälkää, esimerkiksi journalistina.

Apurahan ansiosta tehdyt artikkelini, ne olennaisimmat leipätyöt, nimittäin vähenivät melkoisesti vuonna 2022 verrattuna edellisiin vuosiin:

	Pitkät lehtiartikkelit	Arvostelut	Kolumnit
2020	7	24	5
2021	11	21	5
2022	4	19	5

 

 

En oikein tiedä miksi. Motivaatio lehtijuttujen kirjoittamaiseen kyllä heikkeni sitä mukaa kun näki, miten vähän niitä itselle sopivia kulttuurilehtiä on olemassa ja miten vaikea on saada juttua läpi missään kirjallisuusalan ulkopuolisessa lehdessä. Aamulehteen ja Kansan Uutisiin olisin voinut  tarjota jotain myös 2022, mutta yksi juttu (Aladar Valmarista) jäi paisumaan niin isoksi ja alati keskeneräiseksi, että ei sitten tullut tarjottua edes haastatteluja kuten edellisenä vuonna. 

Toinen syy artikkeleiden vähenemiseen on se, että arvosteluissa riitti kyllä työtä, joka tuntui apurahavelvoitteen täyttämiseltä. Kolmas syy on se, että osa artikkeleista on edelleen tekeillä, kuten tuo Valmari-juttukin josta voisi kai laajentaa vaikka kirjan, mutta se taas edellyttäisi arkistoihin menemistä ja keskeneräisiä kirjaprojekteja riittää pöytälaatikossakin. 

Edes Paula Tuovisella ei ole oikeasti mittatikkua siihen, kuinka paljon kullakin taiteenalalla pitäisi apurahan saajan tuottaa taidetta vastineeksi 2000 euron kuukausipalkastaan. Mutta TAIKEn selvitykseen lisäsin vielä yhden meriselityksen miksi vuosina 2020–2022 ei syntynyt enemmän artikkeleita:

 

"Kirjallisuuteen erikoistuneella journalistilla töiden hitauteen vaikuttaa se, että taustatiedon lisäksi on perehdyttävä kohteena oleviin teoksiin. Artikkelieni aiheet olivat laajoja, kuten maailmanrakennus nuortenkirjallisuudessa ja ilmastofiktion historia, tosin myös erikoistuneita, kuten Orwell-suomennosten problematiikka."

 

Arkitodellisuus on toista. Tekstityöläinen elää apurahoista niin kuin varis joka nokkii Sammonkadulta jäätynyttä oksennusta.

 

Porttiin luvattua artikkelisarjaa alan tekemään jo joululomalla. Sain siihen pienen apurahan SARVilta eli virallisesti elätän itseni tammikuukauden 2023  ensimmäistä ja toista artikkelia kirjoittamalla. Sitten teen, laskennalllisesti, kaksi kuukautta proosaa Kirjailijaliitolta saamallani apurahalla. Sitten, samoin laskennallisin perustein, teen kaksi viikkoa tietokirjakritiikkejä Tiedetoimittajilta saadulla apurahalla. Siinä vaiheessa ollaan siis huhtikuun puolessa välissä. Jos pysyttelen hengissä vielä kesäkuuhun saakka, niin voin elää Uppsalan scifi-konventissa neljä päivää Kulturfondetin apurahalla.

 

Ja sitten... jos tulisi vaikkapa seuraava maailmankriisi & ilmestyskirjan ponipartio niin tarvittaisiin spefi-osaajia valtion asiantuntijatehtäviin?

Kaikkonen luomuhaamuna

 

KAIKKONEN LUOMUHAAMUNA

Säv: Kotilainen
San: Topelius & Soikkeli

Lumi on jo peittänyt haudat Järvenpäässä,

Aaltola on voittaja ydintalvisäässä.

Kaikkonen pienoinen, syönyt sikaeinehen,

sotansa on päättynyt ydintalvisäässä.

Pienen kansan portailla kysyi kyyttö multaa:

– Anna, Antti, almuna lantapaakku sulta!

Joulu on, joditon puolueeni ponneton,

salli tänne luomuna, kultamultas' tulla!

Kyytön luo nyt liemineen riensi Kaikkomieli:

– Kiitollisna puolue lahjuksetkin nieli!

Palkita kansamme tahtoo kerran minua.

Kiitollisna puolue lahjuksetkin nieli.

– Et sä ole, Kaikkonen, kamu tässä maassa,

olet pelkkä kärpänen, päätäs' aukomassa.

Lahjuksen luomuisen, jonka annat ylpeillen,

senkin ottaa Vanhanen hautapaikan haassa.

 

 

 

Sara (näytelmä)

 

Virpi Rautsiala eläytyy Sara Hildéniksi.

Käsi ylös, kuinka moni kuopiolainen tietää kuka oli Sara Hildén? 

Taitaa olla sama jos kysyisi kuinka moni tamperelainen tietää Romu-Janne Hyvärisen.

Tosin jos Kuopion kaupunginteatteri tekisi monologinäytelmän Romu-Jannesta niin katsomo olisi täynnä. Sen sijaan "Sara" näkyi saavan penkeistä täyteen kymmenyksen, jos sitäkään. Ilta tuntui kuin paluulta korona-aikaan, jolloin teatteria ja taidetta pidettiin ruttopesäkkeistä pahimpina.

Taiteen merkitystä "Sarakin" käsittelee. Monologinäytelmän muoto välittää tästä enemmän kuin sisältö. Sisältö eli teksti on oikeastaan hämmästyttävän konventionaalinen ja laimea Sara Hildénin persoonaan nähden. Dramatisoidun elämäkerran elottomuus johtunee siitä, että "inspiraationa" on käytetty Anna Kortelaisen kirjaa (2018) Hildénistä. Tuloksena on polyfoninen puhesarja haalean empaattista seurapiiriseurantaa ja hihkuilevaa taideaatetta, jossa ei edes yritetä analysoida Hildénin taidenäkemystä, vaan korvataan se teinihartautta muistuttavilla Manner- ja Södergran-sitaateilla. Tätä tällaista Kortelaisen mittaluokan feminismiä siis.

 

Mutta esitys itsessään on niin hieno, että aivan yhtä hyvin se voisi kertoa Romu-Jannesta kuin Sara Hildénistä. Polyfonisen puhesarjan esittää yksinään Virpi Rautsiala sellaisella tarkkuudella kuin olisi esittänyt Hildénin elämää havainnollistavia henkilöhahmoja koko ikänsä. Vain muutamat horjahtelut sanavalinnoissa paljastavat, että näytelmän ensi-illasta on runsaat kaksi viikkoa. Rautsialalla on ainutlaatuisen selkeä ja kantava ääni, joten hänen ei tarvitse paljoakaan muuttaa puheensävyä erottaakseen henkilötyypit toisistaan, heistä toistuvimpana Hildén kolmessa eri ikävaiheessa ja aviomies Enroth kolmessa eri humalatilassa. 

Lavastus koostuu yhdestä tikastelineestä ja isosta mobiilista, jota Rautsiala purkaa vähitellen kehyksiksi, mikä on älykäs keino rytmittää näytelmää teemansa mukaisesti.  Etenkin kun mobiilin kerrotaan olevan yksi Hildénin hankinnoista (eli sellaisen jäljitelmä).

Rautsiala on niin suvereeni, että Kuopion kortteeriin kävellessä mietin, pitäisikö minun tietää jotain tällaisesta näyttelijäihmeestä entuudestaan. Äitini tunnisti kyllä heti kenestä on kyse. Joten ilmeisesti pitäisi.

Eniten pidin siitä, miten rauhallisesti Rautsiala vaihtaa hahmoa. Moni muu näyttelijä briljeeraisi sillä, miten nopeasti osaa roolin myötä muuttaa olemusta ja puhetapaa, etenkin tyyppihahmoon hypätessä, minkä vuoksi joku Erkki Saarela on aivan sietämätöntä katsottavaa kun ego hohtaa jokaisesta virneestä. Mutta jopa mysterio buffoa muistuttavassa kohtauksessa, missä rivi kesäisiä turisteja jonottaa Hildénin museoon, antaa Rautsiala jokaiselle pienimmälle hahmolle riittävästi aikaa erottua. 

Näytelmän epilogilaulun tarkoitus meni kyllä itseltäni ohitse. Se on Aili Järvelän "Roihuvuori" ja vaikka Rautsiala esitti sen niin kirkkaasti, että kuulin miten katsojat takarivissä itkivät, niin en ymmärrä miksi näytelmä piti lopettaa juuri tällä helsinkiläisellä paikallisbiisillä. Vainko siksi, että Rautsialan jatsiääni pääsee siinä oikeuksiinsa? Miksei ennemmin jollain Mannerin runon sävellyksellä?

Jos "Sara" pyörisi Tampereen teattereissa se olisi varma hitti... mikä taas tuntuisi vääryydeltä sitä kohtaan, että näytelmä ei pyri tekemään Hildénistä SUURnaista, vaan pyrkii tuomaan esille tämän maanläheisyyden kovana kaupantekijänä ja ihmisenä, jonka nuoruudenhaaveet paistoivat lävitse vielä vanhanakin. Ja kun "Sarassa" ei ole oikein mitään teemaa eikä draamaakaan, lienee parempikin näytelmän TAVOITTEEN kannalta, että tamperelaisen elämää kerrotaan vain kuopiolaisella sivunäyttämöllä...

Rautsialaa itseään kelpaa mennä seuraamaan mihin tahansa muuhunkin näytelmään, ja muualle. Keväällä 2023 "Sara" saa uuden ensi-illan (21.2.) Kuopion Taidemuseossa, missä samaan aikaan on nähtävillä Hildénin suosimia modernisteja, mukaan lukien niitä puoliso Enrothin maalauksia. Esityksiä on vain kuusi, samoin kuin teatterilla, joten tuskinpa tätä näytelmää tamperelaiset ehtisivät löytääkään – kun eivät edes kuopiolaiset.

Leffafestareiden jälkifiilikset

Leffafestareille valmistautuminen on kuin spektaakkelin esituotantoa. On oltava jokin ajatus aikataulusta ja niiden päivien määrästä, jotka aivopeili pysyy kirkkaana elokuvat kokeakseen. On valittava sopiva majoituspaikka tarpeeksi läheltä sekä teattereita että liikenneyhteyksiä. Jotain olisi hyvä tietää valittavista elokuvistakin, mutta vierailumatkan jäädessä kahteen päivään valinnanvaraa on niin vähän, että intuitiolla tekee ihan riittävän hyviä valintoja. 

Festareiden jäsenkortin ostettua (30€) oli joka tapauksessa valittava vähintään viisi filmiä tai muuten olisi voinut yhtä hyvin ostaa normaalihintaisia (16€) lippuja kuin jäsenkortin alentamia (7/10€). Tukholman festareilla olin käynyt edellisen kerran 2017, jolloin näin:

Hostages

Hannah 

Florida Project

Ingrid Goes West 

Brigsby Bear

Koetun pohjalta tiesin odottaa, että osa tunnelman kotoisuutta olisi katsojien ikäryhmä: lähempänä omaani kuin missään suomalaisilla leffafestareilla. "Emilyssa" 95% katsojista oli nuoria naisia, mutta muuten yleisö oli jälleen samanhenkistä ja -ikäistä kuin itse. Yllättävän vähän sitä yleisöä kyllä osallistui, etenkään päivänäytöksissä.

Tämän festarimatkan ainoa rasite oli jatkuva kylmyys. Jos olisin tullut festareille heti sen alkaessa 9.11. niin sää Tukholmassakin olisi ollut suorastaan viihdyttävä. Nyt joka paikassa tuntui äkillinen kylmennyt sää. Kaduilla, kahviloissa, leffasaleissa. Jopa hotellihuone tuntui pakastaneen muinaisen vuosisadan ilmapiirin, olihan se aivan linnan ja Nobel-talon vieressä. Huoneessa oli lipaston kokoinen lämpöpatteri josta ei kohonnut henkäystäkään. Sängyssä oli onneksi kaksi peittoa ja tuplakuorrutteen alla sai nukuttua sen verran hyvin kuin vanhuuttaan natisevassa talossa pystyy.

Hotellin sijainti oli täydellinen paitsi varhaisen lauantaiherätyksen kannalta myös läheisyydessä keskustaan. Torstaina ostin 24 tunnin metrokortin, jotta pystyin säästämään jalkoja Gamla Stanin ja Hötorgetin välillä leffanäytöksiin kulkiessa. Esityspaikan siirto Klaraan peruuntui kesken päivää, mikä oli hyvä, koska en löytänyt teatteria sieltä missä sen piti olla. Tunnen Tukholman kuin omat taskuni mutta taskuissakin on reikiä!

Kaikki viisi valitsemaani elokuvaa olivat joko Skandiassa tai Sturessa, alueella jossa ruotsalainen ökykulutus on voimissaan ja halvat ruokapaikat harvassa. Sveavägeniä ja Birger Jarlsgatania kävellessä eivät elokuvat tuntuneet ihan samalta maailmalta. Festareilla olisi ollut myös monta Ukrainan sotaan liittyvää dokkaria, mutta ainoa joka olisi kiinnostanut, Klondike, oli liian myöhään illalla. Vain kylmyydessä Ruotsi tuntui osoittavan solidaarisuutta todellisuudelle. Spektaakkeleiden vektorit eivät kohdanneet.

Tänään laivan hyttiin päästyä nukuin ensiksi univelkaa pois, katsoin sitten tabletilta "Kultaisen käsivarren" ja telkasta hoivatyölauludokkaria. Laiva keinui 14m/s -vastatuulessa täsmällisen tämänmaailmallisesti. Söin lounaan kun kyyti tasaantui Ahvenanmaalla, lumituisku peitti näkyvyyden ja suomalaisten turistien känniörinä aklimatisoi nopeasti lähestyvään itään. 

Lopuksi pakollinen leffavisakysymys: millä kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla on PAINAVIN parhaan elokuvan palkinto ja paljonko se painaa? 

Vastaus ei ole Kultainen Palmu tai Hopeinen Karhu eikä varsinkaan Oscar-pysti... vaan tietysti Tukholman elokuvafestivaalien pronssinen hevonen joka painaa 7,5 kg. Hyvin sen voisi takoa miekoiksi todellisuutta varten.

The Son (elokuva)

 

Elokuvafestivaalin viidenneksi ja viimeiseksi filmiksi olin valinnut idioottivarman perhderaaman "The Son" (2022). Ja niinhän tällaisten valintojen kanssa käy, että tuntee itsensä idiootiksi katsoessaan jotain niin turhaa ja mitätöntä oikeasti merkittävien elokuvien jälkeen.

Syy valintaan oli se, että Florian Zellerin omasta näytelmästään tekemältä ohjaukselta oli perusteltua odottaa edes jotain siitä psykologisesta nokkeluudesta, jolla hän jekutti katsojia "The Father"-elokuvassaan (2020). Lisäksi olin nähnyt teatteritulkinnan näytelmätrilogian aloittaneesta "Äidistä" (2010) ja sekin antoi syytä olettaa Zellerin ymmärtävän oman tekstinsä paremmin kuin keskiverto draamaviihteen ohjaaja.

Mikään "The Son" -elokuvassa ei kuitenkaan osoittanut, että edes tekstissä olisi draamaa 2000-luvun tarpeisiin. Teinipojan masennusta ja ahdistusta ei käsitellä keissinä muttei siitä löydetä myöskään mitään uutta sanottavaa. Enimmäkseen elokuva etenee kuin täyttäisi psykobabblen värityskirjaa tutut huolikohtaukset kerrallaan: äiti on huolissaan, koulu on huolissaan, isä on huolissaan, psykiatri on huolissaan...

Vain psykiatrin hätävastaanotolle sijoitettu kohtaus on yllättävän dramaattinen nojatessaan siihen yksinkertaiseen kysymykseen, voivatko läheiset hyväksyä ettei rakkaus riitäkään, kun on tehtävä päätös sairaan ihmisen puolesta. 

No, teatterin ja elokuvan ei tarvitse antaa vastauksia, mutta jotain variaatioita hyvästä kysymyksestä sietäisi sentään ehdottaa jos kysymyksen esittää. Sen sijaan tarina etenee väistämättömään yllätyslopetukseen, jonka katsoja on arvannut alusta alkaen. Elokuva tarjoaa tämän perään vielä pienen epilogin ja siinä se sitten oli, Hugh Jackmanin ja Laura Dernin turhin elokuvasuoritus. Vanessa Kirby nähdään äitipuolena ja Anthony Hopkins pöyhkeänä isoisänä, ja he sentään osaavat eläytyä pieniinkin rooleihin, mutta ohjaaja ei ole keksinyt heille käyttöä, ehkä siksi ettei sellaista ole alkutekstissäkään. Ahdistuneena teininä mumisevaa nuorisonäyttelijää käy sääliksi roolihahmonsa ohitse.

Vuoden todennäköisesti turhin elokuva.

The Sitting Duck (elokuva)

 

Mahdetaanko "The Sitting Duck" -elokuvaa (2022) tuoda Suomeen? Sehän käsittelee kriittisesti Olkiluodon uutta ydinreaktoria rakentavaa Arevaa ja kertoo miten nämä Arevan kokoiset yhtiöt delegoivat avukseen ammattirikollisia hiljentääkseen kriitikkonsa. Ottaen huomioon, että Olkiluodosta on korotettu suomalaisen energiahuollon katedraali olisi ihme, jos "The Sitting Duck" eli alunperin "La Syndicaliste" saisi mitään julkisuutta Suomessa.

Toisaalta... "The Sitting Duck" on pelkkä ranskalainen oikeusdraama, yhtä taitavasti juonen varaan tehty kuin Hollywoodin tositapahtumiin pohjaavat yksilö-vs-miljardifirma -tarinat "Erin Brockovich" (2000) tai "The Insider" (1999) tai "Peitelty totuus" (2019).

Ensimmäiset kolme varttia "The Sitting Duck" pohjustaa huolellisesti, miten merkittävässä avainasemassa sen päähenkilö oli Arevan henkilöstöpäällikkönä ennen kuin poliittisten tuulten kääntyessä vuonna 2012 huomasi kansallista ydinvoimafirnaa kaupattavan kiinalaisille. Elokuva ei ota suoraan kantaa, millaisen poliittisen pelin välikappaleeksi Isabelle Huppertin esittämä Maureen Kearney joutui, sillä varsinainen oikeusdraama käsittelee Kearneyn pahoinpitelystä alkanutta pitkää poliisitutkintaa.

Elokuvan tarinaa seuraa herkeämättä, sillä omituiset yksityiskohdat sekä rikoksessa että sen tutkinnassa ovat kuin parhaasta dekkarista: katsoja tajuaa vähitellen mitä kaikkea olisi voinut tajuta ajat sitten jos ei olisi jäänyt samojen tyhmien ennakko-oletusten varaan kuin poliisi. Miksi esimerkiksi perheen koira ei haukkunut jos rikolliset kerran tunkeutuivat Kearneyn perheen kotiin? No sillehän näytetään selitys jo elokuvan ensi minuutilla jos vain kiinnittää asiaan huomiota, ja toki sitten verbalisoidaankin myöhemmin.

Etukäteen en tiennyt tästä filmistä muuta kuin että Huppert olisi mukana ja että kyse olisi poliittisesta filmistä. Huppert onkin omiaan tällaisessa päähenkilön arvaamattomuudella pelaavassa kerronnassa. Silti elokuvan moraali kyllä falskaa jos oletetaan, että "rankoista rooleista" tunnettu Huppert tuo tarinan keskeiseen, seksuaalisen väkivallan yksityiskohdilla arvuuttelevaan rikokseen jotain skandaaliarvoa. 

Aivan varmasti ne isot poliittiset kysymykset järisyttäisivät katsojia enemmän jos Huppert ei lataisi tähteydellään fiktiojännärin tuntua.

Kansainväliseen levitykseen nimen "The Sitting Duck" saanut filmi ei siis ole mikään valkokankaan välttämättömyys, mutta tarinana ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Ja mainitaan se Suomikin siellä mukana kyseenalaisissa kokeiluprojekteissa. Ja myös suomalaisille tuttu Veolia, epäiltynä täsmälleen samanlaisesta poliittisten paljastajien uhkailusta kuin ydinvoimajättiläinen.

Tässäpä siis elokuva jota Suomessa ei uskallettaisi edes ajatella, saati toteuttaa.

World War III (elokuva)

 

Ja sitten jotain aivan erilaista, sellaista millä vain elokuvafestivaalit voivat yllättää. Kaksituntista iranilaista taidefilmiä en olisi muuten harkinnut, mutta aamufilmin ja iltafilmin välissä ei ollut muuta vaihtoehtoa, johon ehtisin lounaalta. Sitä paitsi jos elokuvan nimi on "World War III" niin täytyyhän siinä jotain särmää olla? Nykyisessä maailmantilanteessa iranilainen "Kolmas maailmansota" tuntuu tietysti jäätävän huonolta vitsiltä, mutta iranilaisilla export-elokuvilla on onneksi täsmälleen vastakkainen maine kuin iranilaisilla export-aseilla.

No, "World War III" on todentotta elokuva jossa riittää särmää ja yllätyksiä, alkaen sen moniselitteisestä nimestä. Ehkä se tarkoittaa, että meneillään on kaikkien "maailmansota" kaikkia vastaan, oman menestyksensä ensisijaisuudesta kamppailevien yksilöiden välillä? Vai onko "maailmansota" jotain mikä näyttää iranilaisten kannalta pelkältä länsimaiden hirtehiseltä jatkosarjalta? Molempiin tulkintoihin elokuva antaa aihetta.

"World War III" on nimellään varoittaen erittäin mustan huumorin sävyttämä moraliteetti miehestä, joka nousee nollasta menestykseen, muttei muuta haluaisi kuin pitää lavasteen perheonnesta. Elokuvan viehätys on iranilaisen luokkayhteiskunnan vieraudessa eurooppalaiselle katsojalle. Mihin ihmiset siellä luottavat saadakseen oikeutta? Etenkin ihmiset jotka ovat onnettomuuden jälkeen irrallaan yhteisöistä: miten he säilyttävät itsetuntonsa oloissa joissa heitä kohdellaan kuin orjia?

Elokuvan alussa nähtiin ohjaaja Houman Seyyedin videotervehdys festivaaleille. Mikään ei sen leppoisuudessa vihjannut miten synkkä, surullinen ja vihainen elokuva on kyseessä, ei myöskään sitä miten vaivattomasti joku osaa edelleen tehdä tarinoivaa elokuvaa, aivan kuten maanmiehensä Asghar Farhadi parhaimmillaan. Seyyedi näkyy ohjanneen aiemmin viisi länsimaihinkin tuotua elokuvaa, jotka ilmeisesti ovat vain jääneet Farhadin, Kiarostamin ja Panahin teosten varjoon.

"World War III:n" juonesta voi sen verran paljastaa, että se on elokuva elokuvaviihteen tekemisestä, mihin yksinkertaisen köyhä mies temmataan kammottavaan tähtirooliin  vasten tahtoaan. Kameratapa on naturalistisen poimiva, mikä peittää alleen erittäin universaalin, ihmesadunkaltaisen tarinan rikkauden taakasta, rakkauden mykkyydestä ja koston välttämättömyydestä. On sitä trilleriksi näköjään sanottu ja todennäköisesti trilleriä odottavakin viihtyisi sen parissa.

Epäilemättä vuoden paras elokuva, jonka ainoa kompastus on viimeinen minuutti. Moraliteetilta lopetus onkin vaikeampi kuin miltään muulta genreltä, koska katsojalta viedään se viimeisen oman tulkinnan mahdollisuus.