Emily St. John Mandel: Asema 11 (romaani)

 

Emily St. John Mandel: Asema 11

Suom. Aleksi Milonoff

400 s.

2022, Tammi

 

 

 

Korona-pandemian jälkeen nopeat ja kliiniset apokalyptiat ovat saaneet uutta uskottavuutta. Emily St. John Mandelin romaani Asema 11 on kuvaus pandemiasta, jollaista kukaan ei ota uskoakseen ennen kuin on liian myöhästä. Romaanin suomentaminen kahdeksan vuotta alkuteoksen jälkeen ei kuitenkaan johdu siitä, että todellisuus olisi saavuttanut apokalyptiat, vaan romaanin pohjalta äskettäin ilmestyneen tv-sarjan suosiosta.

Ilmestyessään Asema 11 voitti kyllä arvostetun Arthur C. Clarke -palkinnon ja nosti kanadalaisen Mandelin kuuluisuuteen, jollaisesta nuori kirjailija voi vain haaveilla. Kyseessä sattui olemaan sama vuosi kun Emmi Itärannan vastaavanlainen apokalyptia, Memory of Water, oli sekin Clarke-ehdokkaana.

Clarke-palkinnosta ja nimestään huolimatta Asema 11 ei ole mikään avaruusteknologialla herkutteleva scifistinen kuvitelma. Kirjan nimi viittaa kahden päähenkilön, sankarittaren ja profeetan, ihailemaan sarjakuvateokseen, joka antaa heille toivoa täysin vastakkaisilla tavoilla.

Vain kolmasosa romaania kertoo elämästä pandemian jälkeisessä maailmassa. Päähenkilö on orpo Kirsten, joka vaeltaa taiteilijaseurueen mukana esittämässä Shakespearea henkiin jääneiden yhteisöille. Tunnelma maailmanlopun maailmassa ei ole lähelläkään sitä toivotonta henkiinjäämiskamppailua millaisena sivilisaation romahdus yleensä kuvataan vastaavissa tarinoissa. Autoista on tehty hevoskärryjä ja pandemian uhrit ovat kuivuneet harmittomiksi kuoriksi.

Tämä romahduksen arkisuus on se sumea kohta apokalyptiaa, jota aniharva kirjailija on käsitellyt yhtä perusteellisesti kuin Mandel. Arkisuus on eduksi yksinäisyyden tematisoimiselle, mutta silti tarinalta odottaisi mielikuvituksellisempia visioita. Kun steriilissä hotellissa loppuaan odottava taiteilija pohtii mitkä olisivat paremmat puitteet maailmanlopulle niin samaa pohtii lukijakin.

Kirjan henkilökaarti koostuu näyttelijöistä ja taiteilijoista, koska heidän kauttaan romaani toistaa suurta väitettään: me tarkkailemme ja kadehdimme niiden etuoikeutta, joita muistellaan kuolemansa jälkeen. Sarjakuva ja Shakespeare tarjoavat taiteilijoille yhtä arvokkaita tapoja jakaa unelmaansa kuolemattomuudesta.

Star Trek -sarjalta mottonsa ("Eloonjäänti ei riitä") lainaavassa kirjassa kauneinta on kuvitelma eräänlaisesta maanpäällisestä avaruusasemasta. Kyseessä on viimeiset kansainväliset matkaajat pelastanut lentoasema jossain päin Michigania. Asemalle perustettu Sivilisaation museo on yhtä absurdi ja välttämätön tapa koota ihmisiä muistelemaan menetettyä maailmaa kuin Shakespearen esittäminen yhteisöjen raunioilla.

Muuta juonta romaanissa ei olekaan kuin avata vähitellen arvoitusta siitä, mikä kytkös teinityttöjä sieppaavalla profeetalla on Kirsteniin. Kirjan henkilöitä yhdistää kuuluisa näyttelijä Arthur, jonka lavakuolema sattuu olemaan merkkikohta vanhan ja uuden maailman välillä. Enin osa romaania käsittelee tätä yksinäisten ihmisten normaaliksi kokemaa vanhaa maailmaa, jossa kellään ei ole aavistusta kuinka arvokkaalta normaali tulee pian vaikuttamaan. 

 

Station Eleven, kerrankin tv-sarja joka on parempi kuin lähtöteoksensa

Aikatasojen välillä hyppelehtivä lukurakenne ei tuo uusia tulkintatasoja Mandelin romaaniin, mutta kirjan pohjalta tehdyssä tv-sarjassa (2021–2022) on samanlaisella rakenteella syvennetty sekä henkilöitä että juonta hämmästyttävän hyvin. Tunnustan pitäneeni sarjasta paljon enemmän kuin kepeähkön maailmanlopun visioineesta romaanista.

 

 

Markku Soikkeli

 

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti 4/2022 -numerossa tammihelmikuussa 2023.