KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2025

- tietokirjani Eroottinen elokuva on ilmestynyt
- tietokirjani 50 rakkauselokuvan klassikkoa on ilmestynyt

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2026

- Mies joka ampui... -kirjani on ilmestynyt
- Fantastiset historiat -kirjani on ilmestynyt
- Kirjani Sota kaunokirjallisuudessa (Vastapaino) ilmestyi elokuussa
- Myös kirjani Pelko on paheeni (Warelia) on nyt ilmestynyt!
- Marsin ikävän uusi editio on nyt saatavilla.
- Tampereen Kirjafestareilla 28.11.


maanantai 11. joulukuuta 2017

Teatteriharjoituspäiväkirja 3

Tänään (8.12.) jatkettiin valkoisen armeijan joukkoelkeillä, mutta lyhyemmät liikkeet ja enemmän sotilaita. Äänimaisema kuulosti jo liiankin ammattimaiselta verrattuna näyttämökuvaan, jossa on vähän kaikentasoista sotarealismia, repliikkien karkeudesta satukuvaelmalta näyttävään punalesken mökkiin. Toinen sota-aiheesta juontuva haaste on kahdeksan näyttelijää lavalla. Pienellä näyttämöllä se näyttää väentungokselta. Kaikki toiminta pitäisi saada kuitenkin ryhmittymään yhden näkökulmahahmon ympärille, hänen mielensä maisemaa tiivistäen.

Tällä kertaa tein Matti Kurikan ilmestyksen ilman mikrofonia. Sitten muutuin takaisin ruuna Pamaukseksi, milloin en poikkea Kurikaksi tai rivisotilaaksi. Kohtaukset ovat lyhyitä ja hyvin lyhyitä. Sopiihan se sotaan. Mutta minkä verran katsojat ehtivät tutustua ja muistaa joukkoliikkeiden keskeltä putkahtavia sivuhenkilöitä, joihin nähden päähenkilö Ketola piirtyy persoonaksi? Se nähdään. Vaikeinta on edelleenkin tuurilainen ironia, joka tekee repliikeistä kovin kirjallisia ja korumaisia.

Alkuperäisessä romaanissa Tampereen maantiede luo rintamien väliin sen karmean kaikilta puolin suljetun vyöhykkeen, jossa kyytimies liikkuu elävien ja kuolevien välissä. Näyttämökuvassa maantieteelliset suunnat on pelkistetty siihen, että taistelu eli historia jytisee katsomon takana. Näyttämöllä nähdään vain kuoleman jälkipesua. Siinä on esityksen draamallinen voima - tosin myös tarinaa heikentävä konkretian puute.

*

Harjoituksia on nyt monta kertaa viikossa. Päivät menisivät sekaisin, jollei tarina lavalla etenisi. Tänäänkin (10.12.) on ulkona pilkkopimeää ja alijäähtynyttä sadetta, sisällä teatterissa 22.8 astetta ja kirkas kolkko valaistus. Näiden tilojen välissä kuivattelemme itseämme historian marginaalissa kummittelevaksi valkoiseksi armeijaksi.

Tänään jatkettiin punaisen lesken talolta kyytimiesten kiusaamista. Ruumiskasa kokoontui ensimmäiseen installaatioon ja lavasteeksi käväisi oikean näköinen luodikko. Kolmen tunnin mittaisissa harjoituksissa ehtii yllättävän paljon, ohjaaja ja näyttelijät keksivät rutinoituvien tulkintojen ohella uusia luontevia siirtymiä, täydentävää mimiikkaa ja ääniefektejä.

Treenataan siis edelleen enemmänkin näytelmää kuin näyttelijöitä. Ohjaaja sisustaa kohtauksen kerrallaan ihmisillä, jotta näkisi mitä tekstissä ja hahmoissa pitää muuttaa. Kun kaksi näyttelijää oli tänään taas poissa, sain olla vaihteeksi Rantanen, sankarimme antagonisti. Näissä täytetöissä voisin oppia ulkoa monien hahmojen repliikit, mutta olenkin se, jolla ei pysy enää mikään ulkoluku muistissa. Saan sentään monta syväluotaavaa näkökulmaa tuurilaiseen kosmokseen.

Kovan paikan tullen näyttelijöiksi riittäisi vaikka neljäkin ihmistä, ne tälle draamatekstille olennaiset:
  • pasifisti Takala
  • varavääpeli Rantanen
  • sielueläin Prokli
  • isällinen Hoiskala. 

Takala on jo Tampereelle tullessa väsytetty niin fyysisesti kuin henkisesti, kohtaa siellä sekä tuttuja että uhkaavia hahmoja, aivan kuin Tampereen maisemat olisivat manalan mantuja. Rantanen piinaa häntä omista erikoisista motiiveistaan kohtaamaan lähempää sodan kauhut. Prokli on ainoa mihin Takala voi luottaa, myös vakaumuksessaan. Hoiskala tuo tilanteisiin samaa tilanteentajua mitä vääpelit jatkosodassa.

Näistä neljästä rakentuu erityisen äijäteemainen tragedia. Pidän siitä asetelmasta niin paljon, etten voi olla ajattelematta toisinaan: tämä se vasta Axua huvittaisi. Sota on ja pysyy ilmassa.

lauantai 9. joulukuuta 2017

Tuntematon sotilas (elokuva)

Liian vähän liian paljosta. Tähän useimmat historialliset elokuvat kaatuvat, kuten tämä uusin sovitus (2017) "Tuntemattomasta sotilaasta". Tapa jolla Linnan romaani on sovitettu yhden sotilaan ympärille saa koko jatkosodan näyttämään metsurien eräretkeltä itsekseen räjähteleviä juurakoita vastaan. Välillä näyttäytyy kuplavolkkarin oloinen tankki. Kaikki on pienen ja halvan näköistä verrattuna siihen mitä sotafilmiltä odottaisi, edes kansallisen aihelman yhteydessä.

Karjalan männikötkin näyttävät talousmetsään harvestoiduilta lämpäreiltä, milloin eivät loista mantereisen (=virolaisen) lehtimetsän valoa. Ajan ja paikan tuntu saavutetaan ainoastaan parissa talvisessa, paksujen hankien täyttämässä kuvassa. Asemasodassa sekin hukataan. Koko pitkä asemasotavaihe puristetaan joukkokuviin korsusta. Asemissa paukkuu ihan ilman sotilaita.

Tarinan keskittäminen Rokan hahmoon on erinomainen ratkaisu niin näkökulman terävöittämiseksi kuin sen kaventamiseksi kauemmaksi joukkojen sodasta. Taistelukuvauksille olennaista ongelmaa tämä ratkaisu ei kuitenkaan poista: kuinka antaa vaikutelma vihollisen jatkuvasta läsnäolosta, nykyaikaisen sodan traumatisoivasta kone- ja tulivoimasta? Tässä Aku Louhimiehen ohjauksessa sota tuntuu olevan aina kuvan ulkopuolella, vihollisesta nähdään yhtä vähän kuin Laineen ohjauksessa, missä se oli välttämättömyys poliittisista syistä. Pyrotekniikka on kyllä uskottavaa juuri lähitaisteluissa, missä sen on pakkokin olla, mutta sankaritekoja tehdään kuin kesäteatterin lavalla näkymätöntä vihollista vastaan.

Elokuvan ainoa henki on muutamissa näyttelijä-suorituksissa, jotka pääsevät oikeuksiinsa taukohetkinä, ei taisteluissa. Koskelaa esittävä Jussi Vatanen on ainoa riittävä syy katsoa tämä filmitekele dvd:ltä. Yllättynyt olin myös Eero Ahon vahvasta eläytymisestä Rokaksi. Kyseessä on varmasti Ahon hienoin filmirooli koskaan, missä toki näkyy edellisten Tuntemattomien tarjoama malli hahmolle.

Omintakeista käsikirjoitusta Linnan kirjan pohjalta ei ole uskallettu lähteä tekemään edes Rokan varassa. Tutun koomiset ja traagiset luonnetyypit tarvitaan antamaan tarinalle rytmi sisältä käsin: nyt tuli tuo kohtaus, kohta ollaaan siis Petroskoissa, ja elokuvan tietää olevan puolivälissä kun päästään ryypiskelykohtaukseen.

Pidin kovasti Hietasen ja Vanhalan hahmojen, jopa Honkajoenkin hahmon tekemisestä pienemmin ja tiiviimmin osana porukan toimintaa. Kaikki tämä, ikävä kyllä, tapahtuu ilman draaman kokoavaa kaarta, ainoana kohtaukset erottavana eleenä kuvan päälle liimaantuva historiallinen aika ja paikka. Se on erittäin laiska kompromissi historiallista elokuvaa tehdessä. Mutta Louhimiehelle tärkeintä on ollut saada aikaiseksi päivitetty juhlakuvasto, ei oikea elokuva. Kaikki säröt historiaan kuvaan on valittu nekin myyvimmillä keinoilla: haavoittumiset ovat omanlaistaan gorepornoa ja Petroskoissa naiskauppa ihan sitä itseään.

Kohtaukset Rokan siviilikodista ovat kiusallisinta katsottavaa. Ne ovat juuri sitä kiiltokuvamaisinta, mainoskieleltä näyttävää esitystä, joka on taiteen vastakohta. Ne kohtaukset todistavat parhaiten, miten alentuvasti Louhimiehen kaltaiset ammattilaiset suhtautuvat suomalaiseen yleisöön.
Melkoinen lahja 100-vuotiaalle kansalle, eh?


EDIT: On mahdollista, että 60 vuoden kuluttua Louhimiehenkin tekelettä katsotaan osana samaa epävirallista istoriankirjoitusta kuin Edvin Laineen tulkintaa eikä osana elokuvataidetta. Toisaalta on syytä muistuttaa siitä, miten kömpelönä Laineen klassikoksi nostettu tulkinta nähtiin 1960-luvulla, filmitaiteen arvoa puolustaneen sukupuolven silmissä:”Edvin Laineen spektaakkeli on myös huonoa filmiä, teknillisesti kyllä keskinkertainen, mutta kuvakerronnaltaan epätasainen ja lähes jankuttava.” (Mikael Fränti, 10.12.1967, HS)




torstai 7. joulukuuta 2017

Vuoden 2017 parhaat elokuvat


Kun katsoo ulkomaisten lehtien listauksia vuoden 2017 parhaista elokuvista, ne tuntuvat aivan joltain rinnakkaiselta maailmalta ("Zama"? "Western"?) tai sitten angloamerikkalaiselta itsetehostukselta (Get Out; Dunkirk; A Quiet Passion) jolla on hyvin vähän tekemistä filmitaiteen kanssa. Jopa Gerwigin aivan tuoreen "Lady Bird" -filmin pyrähdys top10-listoille pikemminkin ärsyttää kuin herättää kiinnostusta. Millä ansioilla Gerwig olisi yhtäkkiä noussut sekä käsikirjoittajana että esikoisohjaajana amerikkalaisen indien kuningattareksi?

"Florida Projectin" nouseminen em. listoille on sinänsä hienoa, mutta en sitä nostaisi tämän vuoden elokuvallisesti kiinnostavimpiin filmeihin. Jopa Assayasin omalaatuisen köyhäksi jäänyt "Personal Shopper" muistuu tältä vuodelta filmillisesti tärkeämpänä tapauksena. Vaikkei se koskaan tullut edes teatterilevitykseen Suomessa. Toisaalta onnistuin näkemään Netflixin ansiosta ihailemani Baumbachin "Meyerowitz Stories" ja toteamaan, ettei se ole mr. B:n edellisten ohjausten veroinen, vaan väkinäisehkö yritys tehdä perhesatiiria Wes Andersonin tapaan. Palkintoja saaneet "Okja" ja Sofia Coppolan länkkäri osoittautuivat nekin niin ällistyttävän tyhjänpäiväisiksi, ettei niihin kannata tuhlata aikaansa blogikommentteina.

Myös Kanadassa tehdään ranskalaista taidetta: Vain maailmanloppu.

Itse jättäisin jälkimaailmalle kehotuksen muistaa 2017:sta edes nämä 5 filmiä:
  1. The Square - täydellinen yhdistelmä dokumentoivaa ja taidefilmiä
  2. Montparnasse Bienvenüe - todiste ajattomien aiheiden käsittelystä suvereenilla tekniikalla
  3. Kolme muistoa nuoruudestani - äijäranskalaisuuden tutkielma kliseitä kunnioittaen
  4. The Salesman (2016) - kulttuurista riippuva ja riippumaton vieraantuneisuus limitettynä
  5. Vain maailmanloppu (2016) - täydellinen kamaridraama, joka toimii myös elokuvana

Jotkut vuoden 2016 elokuvista olivat tuoreita vielä 2017 teatterikierroksella, niin vähän niistä kirjoitettiin missään. Jotkut vuoden 2017 elokuvista tulevat vastaavasti yllättämään vielä ensi keväänä.


Samaan aikaan viidakossa: Kiiltomato on julkaissut poikkeuksellisen nopsaan molemmat syksyllä tekemäni kirjakritiikit:
Riikka Tennin Pekkas-romaanista
http://www.kiiltomato.net/riitta-tenni-ja-kaukana-siintaa-meri/
ja Sinnemäen esseekokoelmasta
http://www.kiiltomato.net/anssi-sinnemaki-trifonovin-syndrooma-ja-muita-kirjallisuusesseita/


Teatteriharjoituspäiväkirja 2


Vuosisadan pisin ja tylsin päivä (6.12.) katkesi siihen, että pääsin leikkimään teatteriharjoituksiin. Iltaopetuksen vuoksi pari harjoituskertaa oli jäänyt minulta väliin, mutta olenkin lupautunut mukaan vain pieniin täydentäviin rooleihin. Niitä sotanäytelmässä riittää: rivieläviä, pinokuolleita, ja hevosia.

Käsikirjoitusta pala palalta seuraava ohjaus on edennyt vasta muutaman kohtauksen edellisten harjoitusten tilanteesta. Sisään tunnelmaan pääsi taas helposti. Harrastajateatterien toimintakulttuurin mukaisesti meitä oli paikalla vain viisi näytteljää yhdeksästä: yksi oli jättäytynyt pois projektista, kaksi oli sairaana, yksi bilettämässä. Harjoitusten oli tarkoitus kestää viisi tuntia, mutta nyt se lyheni kolmeen tuntiin.

Teimme kahta kohtausta kuin joukkotanssin koreografiaa. Tämä on Terhin tapa ohjata, mikä on itselleni yhtä outoa kuin nykypäivän dramaturgia muutenkin. Tuloksena on kuitenkin elokuvamaisen kineettistä näyttämökuvaa. Viidessä ensimmäisessä kohtauksessa mennään rillumareistä runouteen ja luolamiesaggressioon ja sitten suomifilmijutusteluun ja messiaaniseen ilmestykseen.

Liikkeen motivointi tilanteesta käsin viehättää ja hämmästyttää kaltaistani leffaharrastajaa, olenhan itse sisällä siinä kuvassa. Katsojana sellainen liikkeen pakottama intensiteetin hypähtely myös ärsyttäisi. Osa koreografiasta tietysti tasoittuu ja karsiutuu ennen ensi-iltaa.

Harjoitusten ensimmäisessä kohtauksessa näytelmän nimihenkilö, "kylmien kyytimies" Ketola valjastaa ensi kertaa hevosensa ja tunnustaa olevansa työväenmies keskellä valkoista armeijaa. Siinä kohtaa näytelmän tunnelma muuttuu unisen jolkkaavasta matkanteosta uhkaavaksi.

Meidän sotilaita esittävien piti tahollamme keksiä 3 erilaista äkseeräysliikettä kiväärillä  (pesismailalla). Niistä Terhi valitsi selkeimmät liikesarjoiksi, joilla esitämme uhkaavuuden erilaisia asteita. Hevosta esittävän Clarissan piti puolestaan keksiä 3 erilaista hevosmaista liikettä, joilla hän "puolustaa" Ketolaa ja saa sotilaiden liikesarjat muuttumaan näyttämöltä poisvieviksi, ratsumaisiksi liikkeiksi. Tämä kaikki vaatii vielä melkoisesti harjoittelua. Pienellä näyttämöllä mailat ja hevoset aiheuttavat oikeita mustelmia. Yleisö saa varustautua kypärillä.

Toisessa kohtauksessa Ketola tutustuu toiseen pakkovärvättyyn sotilaaseen. Se onkin ainoa tyven kohtaus koko sotatilanteen pakottamassa, Tampereen taistelujen kliimaksiin johtavassa tapahtumasarjassa. Kohtauksen lopussa Matti Kurikka ilmestyy kuin enkeli puhuttelemaan Ketolaa ja muistuttamaan tämän uskonnollisesta vakaumuksesta, ehdottomasta pasifismista. Terhi käski esittää Kurikkaa ensin henkilökohtaisena messiaana Ketolalle, sitten maallikkosaarnajana yleisölle, ja molemmat mikrofonin lävitse. Enpä itse saisikaan Kurikan kaltaiseen hahmoon tehoja muutoin kuin mikrofonilla.

Ketolan hahmo Tommi Korpelan näyttelemänä (Ikitiessä).
Pesismailat ovat osoittautuneet yllättävän tehokkaaksi rekvisiitaksi. Huomaa heti, miten iso ero tunnelmassa on kolmen tai neljän mailaa heiluttelevan sotilaan välillä. Viisi olisi jo liikaa. Niin paljon symbolivoimaa mailat tuovat tilanteisiin. Ne ovat tehokas vastakohta Ketolan ja hevosen hiljaa jutustelevalle pariskunnalle.

Ketolaa esittävä Juho on näytelmässä jokaisessa kohtauksessa. Hän luo vaikutelman maailmaa nähneestä ajattelijasta, jota uhkailevat aliupseerit eivät pysty pelottelemaan. Jos ei tiedä alkuperäistä romaania, niin tarinassa itsessään riittää yllätyksiä. Ketolahan on poikkeuksellinen suomalainen antisankari. Hänen perimmäinen luonteensa jää Tuurin romaaneissakin (Taivaanraapijat, Kylmien kyytimies, Ikitie) sopivan syvyiseksi mysteeriksi. Näytelmässä sen on pakko aueta hieman enemmän.

Jep. Onhan tämä proggis melkoinen vastakohta 100vuotishuuhaata hymisevälle talvisotaSuomelle.

maanantai 4. joulukuuta 2017

Todellisuuden resoluutio (työhaastattelussa)


En yleensä käytä silmälaseja muutoin kuin elokuvissa tai televisiota katsellessa. Niinpä Tampereen kaduilla fillaroidessa ja pimeydestä ilmestyviä olentoja väistellessä mietin useinkin, mikä mahtaa olla todellisuuden resoluutio. Ja kuka siitä välittää? Ehkä monitorien näytöt kehittyvät niin hienoiksi, että niiden erottelykyky on parempi kuin mitä suomalaiseen kaupunkimaisemaan tarvitaan?

Ovatko metaforat vapaita tekijänoikeuksista?
Lopulta minun ei tarvitse muistaa millainen maailma "oikeasti" on. Kuvaruudulta näen aina tarkemman todellisuuden, so. todellisemman maailman.

Minulle kyllä riittäisi hyvin VHS-tasoinen kuva marraskuisesta Hämeenkadusta, vaikka onkin jo joulukuu ja glitteriä ilmassa. Mutta tänään laitoin silmälasit nenälleni löytääkseni varmasti perille. On yli 30 vuotta siitä, kun olen viimeksi käynyt työhönottohaastattelussa, joten koordinaatit ovat monella tavoin hukassa. Osaanko puhua oikeaa kieltä? Asettua itseni ulkopuolelle, niin kuin haastattelussa pitää tehdä? Hämeenkadulla vastaan kävelevät ihmiset piirtyivät esiin epätodellisen tarkkoina, ja sitä epätodellisemmaksi kävin itselleni. Keneksi tekeydyn, kun esiinnyn taiteilijaksi?

Viimeksi olin työhönottohaastattelussa 18-vuotiaana, kun hain Energialaitokselle ulkolähetiksi. Hakijoita oli toistakymmentä ja useimmilla luultavasti ajokortti, joten minulla ei ollut toivoakaan kilpailussa. Sittemmin, oletetun lähettielämäni jjälkeen, olen tehnyt ainakin pariakymmentä eri duunia enkä kertaakaan ole joutunut testattavaksi, kelpaanko hommaan. Kunhan pokka pitää. Opetusnäytteitä on tietysti joutunut antamaan, mutta niissähän me kaikki akateemiset henkilöt olemme yhtä ohuita karaktäärejä - sarja koomisia lisukkeita toinen toistemme lomassa.

Tänään oli vakavampi paikka. Olin hakemassa läänintaiteilijaksi. Kysymykset työhönottohaastattelussa olivat juuri niin käytännöllisiä kuin olin arvellut niiden olevan. Haastattelijat olivat äärimmäisen ystävällisiä, kannustavia ja vastaantulevia kaikissa kysymyksissään. Mutta ei sekään varsinaisesti yllättänyt. Tällaisen tilanteen elämää suurempi logiikka oikeastaan edellyttääkin sitä. Tällaisessa tilanteessa yksilö luo ryhmän jota ei ryhmänä olisikaan ilman ulkopuolisia hakijoita. Hakija tekee kaikkensa esiintyäkseen OLLEENSA OIKEASTAAN AINA yksi ryhmästä (työyhteisö omana maailmanaan). Mutta ryhmän erityisyyden hän alkaa ymmärtää vasta yrittäessään puhua samaa kieltä kuin kyseinen ryhmä. Mitä ystävällisempi ja vastaantulevampi ryhmä on näitä yksilön yrityksiä kohtaan, sitä erilaisemmaksi hakija muuttuu omissa korvissaan ja menettää itsevarmuutensa jäljitellä ryhmän omaa kieltä.

Eikä tällainen tilanteen säätelemä dialogi johdu suinkaan virkamiesmaailman erikoisuudesta, vaan siitä, että työhönottohaastattelu on ihmiselämän arkkityyppisimpiä tilanteita. Siinä testataan maailmojen väliset DISKURSIIVISET pinnat tavalla, jossa dramatisoitu erilaisuus ei tuotakaan tarpeellista yksilöiden samuutta vaan vieläkin tarpeellisempaa ryhmien sumeutta. Vähän kuin se Hämeenkadun resoluutio.

Työhönottohaastattelu on tietysti vain välinäytös raskaiden vuosirattaiden lailla pyörivässä elämänkierrossa

Todellisuuden resoluutio? Vähintään 600 euroa kuussa. Sillähän pysyisi kuvassa.
Eikä se perustu muistetun maailman rapautumiseen vaan pidäteltyjen illuusioiden ohenemiseen.

torstai 23. marraskuuta 2017

The Square (elokuva)


Liekö Pohjoismassa tällä hetkellä isompaa ohjaajalupausta kuin Ruben Östlund? Hänen elokuvansa Play (2011) ja Turisti (2014) ovat moraalisesti selkeitä mutta eettisesti hämmentäviä. Jos ne näkee teatterissa, tulee terveesti kiusatumpi olo kuin teatterissa samojen aiheiden äärellä tulisi: lasten turvattomuus ja aikuisten teennäisyys.

Uuteen The Square-elokuvaan (2017) kohdistuukin ehkä kohtuuttomat odotukset yhtä julman terävästä elokuvakerronnasta. Niitä se ei täytä. The Square on vieläkin hajanaisempi kuin kaksi edellistä pitkää filmiä. Elokuvan venyttäminen reilusti yli kahden tunnin ei myöskään tunnu perustellulta, kun juoni ei ole muutenkaan olennaista Östlundin filmeissä. Ohjaajan nuoruustyötä Gitarmongot (2004) en ole nähnyt, mutta sketsimäinen sekin on kuulemma rakenteeltaan.

Östlund ohjaa taidehenkilöitä näyttämään elokuvalta.
Ja silti. The Square on ehdottomasti kuluvan vuoden parhaita filmejä niin provokaationa kuin kysymysten esittäjänä. Itseäni se toki huvitti aivan erityisesti, koska näin elokuvan juuri Tukholmasta palattua. Tukholma on nimittäin keskeisessä osassa tässä filmissä, aivan kuin se olisi yhtä yksinäinen ja todellisuudentajunsa menettänyt ympäristö kuin Turistin vuoristohotelli.

Nimensä mukaisesti The Square käsittelee erilaisia sisätiloja, joissa koemme olevamme turvallisen tietoisia siitä, miten kunnon ihminen käyttäytyy. Kun taide flirttailee vaarallisille ja kiusallisille aiheille, sen tekijät ovat tietoisia gallerioiden ja museoiden tarjoamasta poikkeustilasta näitä aiheita edustavan MATERIAALISUUDEN kohtaamiseen.

Uloin kehä tässä sisätilojen suhteita käsittelevässä on Tukholma. Sisempi kehä on kuvitteellinen nykytaidemuseo, ja sisin kehä museon hallinto. Päähenkilö Christian (Claes Bang) on museon tanskalainen kuraattori, joka toimii luottoselittäjänä taiteen ja arvovaltaisen yleisön välillä.

The Square revittelee satiiria siitä, miten hölmön arvokkaasti ihmiset käyttäytyvät lapselliselta vaikuttavien ja löytötaiteeksi laskettavien ideoiden äärellä. Taidemuseon sisällä muhii väistämätön katastrofi, kun taidepuheen ammattilaiset palkkaavat nettiajan tiedottajat houkuttelemaan yleisöä uuteen näyttelyyn. Katsoja ei voi kuitenkaan tulkita hupsujen hahmojen arvaamattomuutta pelkästään hupsuudella. Yhdellä taideammattilaisista on mukanaan ikäänsä ja arvovaltaansa sopimaton sylivauva, toinen asuu simpanssin kanssa, kolmas uhoaa väkivallalla muttei uskalla poistua lähiön pihalle pysäköidystä autosta.

Viattoman oloinen Christian yrittää miellyttää kaikkia, mutta ei oikein tiedä miten ratkaista ongelmansa Tukholman kanssa, ilman, että elämä museossa menee sekaisin. Christian jos kuka on englannin slangin mukaisesti "the square", konservatiivisen ihmistyypin perikuva.

Kun sitten Christianilta varastetaan - taideperformanssia muistuttavalla tavalla - henkilökohtaiset tavarat, hän on täysin ymmällään mikä on hänen oma vastuunsa asian selvittämisessä ja siitä koituvissa äkillisissä seurauksissa. Hyppysuhde amerikkalaisen Annen (Elisabeth Moss) kanssa voi siis olla Christianin kaltaiselle aivan poikkeuksellinen erehdys - tai sitten ei.

Arvuuttelu Christianin "syvällisyydellä" on aidosti kiinnostava ja ainoa varsinainen tarina. Filmin kerronta viivähtelee milloin mihinkäkin kohtaukseen arvaamattoman pitkään. Tarinallisuuden vastustus on toki ymmärrettävissä osaksi elokuvan sanomaa. Tylsää vaan, että osa siitä vastustuksesta toteutetaan köyhästi perustelluilla kohtauksilla. Esimerkiksi sketsi, jossa arvokas taiteilijahaastattelu keskeytyy yleisössä istuvan miehen Tourette-syndrooman vuoksi, on ala-arvoinen Östlundin käsikirjoittamaksi.

Christianin sisäisen elämän kehityskaari ja sen kytkentä museon sisällä muhivaan katastrofiin olisi itsessään hieno puolentoista tunnin elokuva. Mutta tämän päälle tulevat pakollisena bonuksena ne sketsimäisen irralliset kohtaukset. Östlund haluaa ehkä kierrättää suuremmalle yleisölle edellisten filmien ja lyhäreiden aineksia.

Elokuvan temaattinen ydinkohtaus on taide-eliitille järjestetty performanssi, jossa ihmisapinaa esittävä näyttelijä ei ehkä olekaan näyttelijä. Tai ehkä se ei olekaan performanssi. Tai ehkä taide onkin eniten taidetta kun sillä ei ole enää rajoja. Ehkä juuri siksi museotaide on puhtaimmillaan pelkkä piirretty rajaviiva, se "square"-teos jonka rakentamisesta tämä elokuva alkaa ja jonka selittämiseen koko museo alkaa romahtaa instituutiona.

Suureellisen hienoa monitulkintaisuutta?

No joo. Mutta The Square -elokuvan palkitseminen Cannesin kultaisella palmulla tuntuu irvokkaalta juuri siihen nähden, miten tiukkaa kritiikkiä se esittää taiteen instituutioille.





maanantai 20. marraskuuta 2017

Hostages (elokuva)

Kuhunkin elokuvaan orientoituu kahdella tapaa, kyselee keiden tarina tämä oikein on ja mikä on näkökulma henkilöön tai henkilöryhmään. Romansseissa näkökulma on parhaimmillaan kahden henkilön välissä, poliittisissa elokuvissa ryhmän yläpuolella. Puolalais-georgialainen Hostages (2017, kv-levityksen nimi) on vähän molempia eikä kumpaakaan. Se on poliittinen rakkaustarina, jossa vastanaineiden ympärillä pyörii iso joukko hyvinkin persoonallisia ja uskottavia sivuhenkilöitä.

Elokuvan nimi viittaa paitsi historialliseen kaappaustarinaan myös siihen, miten neuvostojärjestelmä piti kansalaisiaan eräänlaisina panttivankeina, järjestelmän jäsenten uskotellessa nuorisolleen etteivät nämä olisi onnellisempia lännessä. Sinne tässä uhkarohkean maanisessa nuorten aikuisten tarinassa kuitenkin yritetään, Tbilisistä Bakuniin menevällä lennolla.

Tällä materiaalilla ja taidolla Hostages voisi olla mini-tv-sarja, johon löytyy kansainvälistä kiinnostusta tosipohjaisen kaappausdraaman ja kasarinostalgian ansiosta. Puoleentoista tuntiin pakattuna lopputulos jää monin tavoin keskeneräiseksi. Kaikkea on tarjolla hieman: kaappauksen suunnittelu neuvostoajan eliittiperheiden takahuoneissa, kaappauksen toteutus viinan ja pelonsekaisena kaaoksena, sekä nopeina katkelmina kerrotut poliittiset oirehdinnat kaappauksen jäljiltä. Sosiodraamaa siis monessa mielessä, mutta vailla ratkaisevaa elokuvallista rytmitystä.

Tukholman filmifestarin 150 elokuvasta oli 3 käyntipäiväni aikana valittavissa edelleen melkoinen määrä, mutta iso osa tarjonnasta vaikutti valmiiksi pureksitun sivistäviltä dokkareilta ja sosiaalidemokratian itsetuntoa hyvitteleviltä indiedraamoilta. Hostages oli hieman muuta, mutta hapan itseruoskinnan fiilis siitä silti jäi.

Disclaimer? Kun Suomessa R&A:n kävijöiden keski-ikä on alle 30, Tukholman festarilla se on varmasti lähellä 50. Vain siksi Hostages tuntui tässä seurassa tuoreelta filmiltä.


Hannah (elokuva)

Ranskassa rikostarina on aina eksistenssin syitä järisyttävä mysteeri. Mielikuva ei pääse muuttumaan kliseeksi, kun nuoresta ohjaajapolvesta ilmaantuu elokuvia kuten Hannah, joka on säästeliäs rikoksen selittäjänä ja erittäin harkittu hahmojen piirtämisesssä ulkoa käsin. Rikoksessa olennaista ei ole mitä tapahtui tai kuka oli syyllinen, vaan se miten syyllisyyden merkitykset välittyvät omaisilta sivullisille. Dialogia ei ole juurikaan ja kuviin keskittymällä ymmärtää enemmän kuin repliikeistä.

Hannahin ydin on Charlotte Ramplingin pienin ilmeenmurtumin esittämä isoäiti. Elokuva alkaa kuin Haneken Amour havaintoina vanhusten arjesta. Vartin kohdalla näemme mummon saattavan miehensä vankilaan. Tunnin kohdalla kuulemme ensimmäisen verbalisoidun syytöksen. Siinä välissä disorientoitunut mummeli yrittää käsitellä sitä, miten ihminen voi kätkeä syyllisyytensä ja miten koko maailma kenties perustuu näyttämömäisille esityksille... teatteri ja elokuva ovat helpottavia selitysmalleja, kun taas autistinen lapsi on pelottava todiste ihmisten sulkeutuneisuuden asteista.

Jep, poeettisen realismin koordinaatit ovat tosiaankin kohdallaan ja säästeliäästi siirrettyinä tähän mittasuhteiltaan pieneen tarinaan, mutta paljon mahdollisuuksia jää myös käyttämättä... belgialainen miljöö, italialainen ohjaaja ja ranskalaistunut brittinäyttelijä olisivat kohdanneet ehkä kirkkaammin jossain toisessa yhteydessä?

Ramplingin näyttelijäosuus on itsessään vivahteikkainta mitä tämä elokuva tarjoaa. Ohjaaja Andrea Pallaoron  taustoitus, että Rampling oli hänen tärkein syynsä ja motivaationsa tämän filmin tekemiseen, selittää paljon sitä luottamusta minkä varassa Hannahin hahmo valmistui kahden vuoden ajan.

Projektin viivästyminen oli, ohjaajan sanoin, sekä onnekasta että kamalaa. Tulipa sen aikana teattereihin toinenkin Ramplingin tähdittämä mummomysteeri, 45 Years (2015), mutta ohjaajalta kukaan ei kehdannut kysyä samankaltaisuuksista näiden elokuvien välillä.

Hannahin heikkous on sen epäröivä lopetus. Näytäntöä seuranneessa f2f-keskustelussa ohjaaja paljastikin, että muitakin vaihtoehtoja harkittiin. Ulkoisin merkein kerrottu sisäisen maailman muutos on toki haastava muoto filmille, ja puolitoista tuntia tätä on jo huikea suoritus.

Keskeiseksi metaforaksi nostettu rantautunut valas oli se kuvaidea, jonka ohjaaja kertoi lumonneen itsensä ja se mikä kuvattiin ensimmäiseksi. Tämä sallittaneen tekijän nuoruuden vuoksi. Kun filmi on muuten niin minimalistisen vihjeissään, lyhyt valaskohtaus muutoin sisätiloille omistautuneessa elokuvassa on kuin ... no, kuin julkilausuma metaforien mahtavuudesta.
Mahalasku, sanoisi katsoja.

Samaisessa keskustelussa ohjaajaa verrattiin Chantal Akermaniin ja ohjaaja kiittelikin Akermania yhdeksi esikuvistaan, eritoten uusinta No Home Movie -filmiä. Mutta itse katsoisin kyllä ennemmin tämän filmin uudestaan kuin Akermanin itseensä käpertynyttä estetiikkaa.

Omaan kysymykseeni ohjaajan uranäkemyksistä mr. Pallaoro vastasi, että edellinen filmi, pitkä esikoinen ja modernisaatio Medeia-näytelmästä oli sekin tragedian jälkiseurauksia käsittelevä filmi. Mutta Hannahista on tarkoitus alkaa trilogia, jonka toisen osan filmaukset ovat jo valmisteilla.

Sitä kannattaa odottaa. Hannahista näkee, että näyttelijöillä on vahva luottamus Pallaoron näkemykseen ja henkilöohjaamiseen. Yhdistettynä valikoivan hitaaseen kuvapainotteiseen kerrontaan se on sielukkainta - vaikkei ihan syvällisintä tai taiteellisinta - mitä eurooppalainen elokuva voi kuolleiden taideinstituutioiden keskellä tarjota.


lauantai 18. marraskuuta 2017

Florida Project (elokuva)

Filmifestareilla on aina jotain yllätyksellisen hyvää, ja tällä kertaa se oli Florida Project. Kahden lapsellisen indieyritelmän jälkeen tämä lapsien näkökulmaa käyttävä kuvaus Disneyworldin nurkilla asuvasta amerikkalaisesta köyhällistöstä oli kuin kylmä suihku. Tämä on niitä elokuvia jotka tulee muistamaan koko ikänsä, ja silti filminä joka ei yritä mitään liikaa, ei lapsihuumorilla pehmentämistä, ei aikuisilla aiheilla järkyttämistä, ei amerikkalaisten elämäntapailluusioiden kontrasteilla pelaamista.

Florida Project (2017) on kyllä tarinaltaan liiankin tuttu ja periaatteessa liiankin suoraviivaisesti toteutettu: hoivataidoton whitetrash-äiti kaveeraa 6-vuotiaan tyttärensä kanssa milloin ei myy itseään tai harrasta muuta hengissä pitävää parkkipaikan bisnestä. Elokuvan nimi viittaa Disneyworldiin nurkan takana, mutta toimii metaforana valtavalle motellikylälle, jossa asuu satoja yhteiskunnan pohjalle ja autobaanan reunalle ajautuneita luokkapudokkaita, kastittomia tai loppusyrjäytyneitä, miten vain. Lapset viettävät loputonta kesää lilaksi värjätyn betonin ja parkkipaikkojen ja hylättyjen rakennusprojektien välissä. Järjestyksen esikuva on Willem Dafoen esittämä, oikeasti ihmisvastuunsa kantava motellikylän talonmies.

Elokuvan juoni etenee pohjalta pohjalle kohti väistämätöntä loppukonfliktia, mutta lapsen näkökulma mahdollistaa yllätyksen. Loppuvisio on niin nokkelan yksinkertainen ja fantisoivanakin luonteva kuin filmi äkisti tiivistyisi sen 6-vuotiaan elämäntarinaksi. Loppukrediiteissä ei soi musiikki.

Ohjaaja Sean Bakerilla näkyy olevan kokemusta karhean yhteiskunnallisista aiheista, joiden mikrokosmos täytyy riittää opiksi itsessään, ilman filmillistä kikkailua. Edellinen elokuva, Tangerine (2015), filmattiin näköjään kolmella älypuhelimella. Siihen verrattuna Florida Project tulee tarkoituksella silmille kiusaavan naturalistisissa pastellisävyissään ja elintilan kapeutta havainnollistavissa etäkuvissaan ja kamera-ajoissaan. Se on vaikuttava dokumentaarisuudessaan, mutta se ei ole aihettaan suurempi elokuva eikä sellaista tosiaan yritäkään. Tätä indie-elokuva on parhaimmillaan.

Ingrid Goes West (elokuva)

Tukholman filmifestareilla lippusysteemi on erikoinen, ja kallis. Kun ostaa 260 kruunun jäsenkortin vuodeksi, saa alennuksen 3  eri festarin filmeihin, eritoten tähän varsinaiseen marraskuun kansainväliseen festariin. Kortin ansiosta liput ovat 100 kr (11 e),  kun ne muuten olisivat 170 kr. Juhlanäytännöt, joissa kunniavieraat näyttäytyvät, ovat muutaman euron lisää.

Tänään katsomani Ingrid Goes West  (2017) ei saanut edes puolta salia yleisöä. YA-elokuvaksi se keräsi silti varsin aikuisen yleisön, koska tässäkin filmissä oli indie-tuotannon leima & lupaus. Hukkaan meni.

Hääjuhlien tuhoamsesta alkava patologinen kateustarina kertoo Ingridistä, joka täyttää identiteettinsä vajetta stalkkaamalla kauniita blondeja, joiden kaveri hän haluaisi olla - tai ehkä sisar tai rakastaja, kaikki kävisi. Ingridille naisen identiteetti on vain täydellistä blondiutta, mistä hän itse on pelkkä nimensä mukainen outo kaiku blondihistoriaa.

Eilistä BB-filmiä muistuttaen tämäkin kasvutarina nivoutui siis kepeän itseironisesti mielenterveyskuntoutujan ympärille. Ongelmaksi esitettiin identiteetin vaje, jonka syyksi vihjattiin äidin puuttuminen, kun eilisessä BB:ssä syy oli väärässä isässä.

Avohoitoeksploitaatiota? Hmm.

Tuloksena on toisaalta laaduton lesboromanssi, toisaalta kuin Single White Female (1997) kerrottuna stalkkaajan näkökulmasta. Kyseessä on toki myös tarina keskiluokan ideniteettikriisistä, johon ainoaksi vaihtoehdoksi näyttäytyy roolileikkien kopioiminen somesta ja Hollywoodista. Idea Batmanista mustavalkoisen amerikan etnisenä sankarina on tämän filmin ainoa ajatuksella kehitelty osuus. Puuttuu vain rohkeus käsitellä etnisiä ja luokkaeroja ihan oikeina eroavuuksina eikä roolileikkeinä.

Lopulta tarina muuttuu rikosfarssiksi, sitten kylmäksi somesatiiriksi. Molemmat osuudet käytetään nopeasti, jotta juoni saadaan suljettua. Vaikka some-riippuvuuden kytkentä identiteettipolitiikkaan on erinomaisen tärkeä aihe sinänsä, tämä elokuva käyttää sitä vain nopean kritiikin ja liian sutjakan ironian aineksina.

Ingrid Goes West näkyy olevan tulossa juuri dvd-levitykseen, mutta en sitä kellekään suosittele edes aiheensa puolesta.