En yleensä käytä silmälaseja muutoin kuin elokuvissa tai televisiota katsellessa. Niinpä Tampereen kaduilla fillaroidessa ja pimeydestä ilmestyviä olentoja väistellessä mietin useinkin, mikä mahtaa olla todellisuuden resoluutio. Ja kuka siitä välittää? Ehkä monitorien näytöt kehittyvät niin hienoiksi, että niiden erottelykyky on parempi kuin mitä suomalaiseen kaupunkimaisemaan tarvitaan?
 |
| Ovatko metaforat vapaita tekijänoikeuksista? |
Minulle kyllä riittäisi hyvin VHS-tasoinen kuva marraskuisesta Hämeenkadusta, vaikka onkin jo joulukuu ja glitteriä ilmassa. Mutta tänään laitoin silmälasit nenälleni löytääkseni varmasti perille. On yli 30 vuotta siitä, kun olen viimeksi käynyt työhönottohaastattelussa, joten koordinaatit ovat monella tavoin hukassa. Osaanko puhua oikeaa kieltä? Asettua itseni ulkopuolelle, niin kuin haastattelussa pitää tehdä? Hämeenkadulla vastaan kävelevät ihmiset piirtyivät esiin epätodellisen tarkkoina, ja sitä epätodellisemmaksi kävin itselleni. Keneksi tekeydyn, kun esiinnyn taiteilijaksi?
Viimeksi olin työhönottohaastattelussa 18-vuotiaana, kun hain Energialaitokselle ulkolähetiksi. Hakijoita oli toistakymmentä ja useimmilla luultavasti ajokortti, joten minulla ei ollut toivoakaan kilpailussa. Sittemmin, oletetun lähettielämäni jjälkeen, olen tehnyt ainakin pariakymmentä eri duunia enkä kertaakaan ole joutunut testattavaksi, kelpaanko hommaan. Kunhan pokka pitää. Opetusnäytteitä on tietysti joutunut antamaan, mutta niissähän me kaikki akateemiset henkilöt olemme yhtä ohuita karaktäärejä - sarja koomisia lisukkeita toinen toistemme lomassa.
Tänään oli vakavampi paikka. Olin hakemassa läänintaiteilijaksi. Kysymykset työhönottohaastattelussa olivat juuri niin käytännöllisiä kuin olin arvellut niiden olevan. Haastattelijat olivat äärimmäisen ystävällisiä, kannustavia ja vastaantulevia kaikissa kysymyksissään. Mutta ei sekään varsinaisesti yllättänyt. Tällaisen tilanteen elämää suurempi logiikka oikeastaan edellyttääkin sitä. Tällaisessa tilanteessa yksilö luo ryhmän jota ei ryhmänä olisikaan ilman ulkopuolisia hakijoita. Hakija tekee kaikkensa esiintyäkseen OLLEENSA OIKEASTAAN AINA yksi ryhmästä (työyhteisö omana maailmanaan). Mutta ryhmän erityisyyden hän alkaa ymmärtää vasta yrittäessään puhua samaa kieltä kuin kyseinen ryhmä. Mitä ystävällisempi ja vastaantulevampi ryhmä on näitä yksilön yrityksiä kohtaan, sitä erilaisemmaksi hakija muuttuu omissa korvissaan ja menettää itsevarmuutensa jäljitellä ryhmän omaa kieltä.
Eikä tällainen tilanteen säätelemä dialogi johdu suinkaan virkamiesmaailman erikoisuudesta, vaan siitä, että työhönottohaastattelu on ihmiselämän arkkityyppisimpiä tilanteita. Siinä testataan maailmojen väliset DISKURSIIVISET pinnat tavalla, jossa dramatisoitu erilaisuus ei tuotakaan tarpeellista yksilöiden samuutta vaan vieläkin tarpeellisempaa ryhmien sumeutta. Vähän kuin se Hämeenkadun resoluutio.
Työhönottohaastattelu on tietysti vain välinäytös raskaiden vuosirattaiden lailla pyörivässä elämänkierrossa
Todellisuuden resoluutio? Vähintään 600 euroa kuussa. Sillähän pysyisi kuvassa.
Eikä se perustu muistetun maailman rapautumiseen vaan pidäteltyjen illuusioiden ohenemiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti