Olipas pitkä, pitkälle vievä viikonloppu sekä maan että taiteiden laidalta toiselle. Se alkoi jo torstaista, kun kävin pitämässä Tampereen Kulttuuriklubilla esitelmää sotakirjallisuudesta. Enemmän opin itse, paikallisten aktivistien toiminnasta ja kansalaisverkostojen näkökulmasta nykyoikeistolaiseen yhteiskuntaan.
Perjantaina matkasin Helsinkiin, käväisin kirjamessuilla saadakseni tuntumaa siihen, missä mikäkin lava tänä vuonna sijaitsee. Hotellilla minä valmistauduin illan pieneen teatteriesitykseen, samalla, kun Saara valmistautui suurlähetystön kutsuille. Spektaakkelia itse kunkin lokakuuhun.
Hotelli oli niin lähellä teatteri Kultsaa, että sateesta huolimatta sinne käveli mielikseen. Illan esitys oli loppuunmyyty, mutta ohjaaja lupasi, että mahduttaa minut jonnekin. Onni oli myötäni tässäkin läpi viikonlopun. Pitänee paikkansa, että alati liikkeessä pysyvä ihminen on onnekas ihan siksi, että väistää tilastolliset todennäköisyydet.
Puolisummassa valitsemani näytelmä ”Onnellisuuden tasavalta” oli vuoden isoin yllätys. Ensimmäinen näytös oli kuin mitä kliseisin perhesatiiri, mutta kakkosnäytös olikin taitavasti kuoromaisena esityksenä toteutettu kommentaari ensimmäisen näytöksen tyyppihahmoista ja aiheista, absurdia teatteria parhaimmillaan. Väistämättä mietin, löytyisikö meiltä Tukkateatterista kahdeksaa näyttelijää, jotka yhtä tarkasti ja synkronoidusti pystyisivät vastaavaan suoritukseen. Tai löytyisikö monesta ammattiteatteristakaan?
Vain näytelmän nimi, ”Onnellisuuden tasavalta”, tuntui hudilta. Muuten ehdottomasti vuoden vahvin teatterikokemus, niitä tekstejä ja toteutuksia, jotka nostavat kiinnostuksen teatteritaiteen muuntuvuuteen yli kaiken mihin muut post-teorioissaan räpiköivät taiteet kykenevät.
Lauantaina oli tehtävänä kirjamessujen aamukeikka Liiton lavalla. Haastattelin Tommi Melenderiä ja Elina Rouhiaista kirjallisuuskritiikin tilasta. Omasta mielestäni paneelimainen keskustelu sujui sutjakkaan asiapitoisesti, mutta joku vihainen täti BookClubista tuli valittamaan jälkikäteen (”Epäonnistuitte täysin!”), koska puhuimme vain lyhyesti somevaikuttajien kirjapuffauksista, jotka tädin mielestä olivat kritiikkejä nekin. Jätin vastaamatta mitä mieltä olen somemaailmasta.
Liiton lavalta lähdettyä en sitten hetkeksikään enää pysähdellytkään (ennen kuin olin vuorokautta myöhemmin Liiton leirillä...)
Seuraavaa esiintymistä odotellessa kiertelin osastoilla odottaen bongaavani jotain, mikä antaisi merkityksen messusirkukseen osallistumiselle. Paras löytö oli Brahen antikvariaatti (Turusta!), jonka elokuvakirjallisuuden hylly oli ällistyttävän monipuolinen. Ostin ”Classics on Screen”, sujuvan syvällisen esittelyn antiikkia käsittelevistä elokuvista.
Iltapäivää kohden messuhallit täyttyivät aina vain tihentyvillä ihmismassoilla, mitä messuorganisaatio myöhemmin mainosti ennätyksenä. Mutta ei siellä omia kirjojani mennyt kaupaksi metrilakun tapaan. Yhden ainoan ostajan tapasin signeeraus-tiskillä.
Sotakirjaani koskeva haastattelu oli kyllä erinomainen, Ville kyseli siitä ihan erilaisia asioita kuin kukaan muu tähän mennessä. Voisin kirjoittaa erillisen esseen sotakirjallisuudesta jo pelkästään sen perusteella, mitä kaikkea olen joutunut vastaamaan lajin kehityslinjoista näissä erilaisissa esittelytilaisuuksissa.
Iltapäiväjunalla palasin Tampereelle, vaihdoin siellä repun rinkkaan ja tennarit maihinnousukenkiin.
Seuraavaksi piti ennättää ”Yön vuodenaika” -näytelmäpotpurin ensi-iltaan Tukkateatetterille. Siinäkin riitti yllätyksiä, jo siksikin, että potpurin tuotanto on isoimpia mitä Tukalla on nähty, miltei nelisenkymmentä ihmistä eri tehtävissä; ensimmäistä kertaa mukana on jopa tuotannon visuaalisesta yleisilmeestä vastaava suunnittelija.
Itselleni tärkeintä oli tietysti oman kässärini ("Harva hyvin kuolee") saama toteutus: se oli visuaalisesti kohosteisempi kuin osasin kuvitella Tukalla riittävän materiaaleja ja hyvällä tavalla koomisempikin. Kiitos Toni!
Kauhunäytelmähän on edelleen poikkeus teattereiden ohjelmistossa, vaikka kauhufiktio on muuten alati kasvavassa suosiossa niin kirjojen kuin elokuvien puolella. Kauhugenren toteuttamisesta teatterissa opin nyt parissa tunnissa enemmän kuin mitä hyllyllinen oppikirjoja voisi opettaa. Miten haastava on yhdistää naamioteatteria kauhukohtauksiin ja miten vaikea on tiivistää valaistuksella tunnelmaa, yhä uudestaan, peräti kahden tunnin ajan. Kaikkea pitäisi minimalisoida, kaikkea pitäisi tehdä pienemmin juuri kauhuteatteria näytellessä ja ohjatessa ja lavastaessa.
 |
| "Yön vuodenaika" sai ensi-iltansa 24.10. Tukkateatterilla |
Esitys ja sitä seuranneet bileet olivat täydellinen vastakohta sille, miten messuilla oli tuntenut katoavansa kirjoja mussuttavan massan sekaan. Teatterilla kaikki ovat tuttuja tai tulevat tutuiksi, ja taiteeksi valmistuneella on merkitys yhteistyön tuloksena. Kaikilla riittää hyvää sanottavaa toistensa työstä. Tuollaisina ensi-iltoina se kokemus on kommuunistinen utopia.
Mutta kellon lähestyessä yhtätoista lähdin jälleen, nappasin rinkan narikasta ja kävelin yöjunalle. Messujen takia olin joutunut siirtämään lähtöä vuorokaudella, mutta nyt se ei enää harmittanut.
Yläkerran hytistä huolimatta nukuin kylläkin poikkeuksellisen kehnosti, heräilin tunnin välein, ja aina tuli mieleen, miten hullua oli lähteä keskellä hämärintä vuodenaikaa aina vain syvemmälle pimeään pohjoiseen. Toistuvat siirtymät ja matkat eivät minua sinänsä haittaa. Edes VR:n kyydeissä. Oulun kohdalla oltiin kolme varttia myöhässä, vaikka junalla oli ollut ylimääräinen tunti matkantekoon talviaikaan siirryttäessä. Ehkä junaa kiellettiin liikkumasta tuntisiirron aikana. Yöveturit ovat niin herkkiä.
Onneksi perillä Kolarissa oltiin vain muutamia minuutteja myöhässä, saman verran kuin Rundgrenin bussi on sekin aina myöhässä asemalle koukatessaan. Meitä Muonion suuntaan matkustajiakin oli vain muutama, eipä varmaan kassejaan isompi lasti. Satoi hitaasti tihkuttaen. Tienvierillä ei näkynyt edes poroja, saati ihmisiä. Ainainen sunnuntai.
Muonioon saavuin puolelta päivin. Ihmisiä ei näkynyt sielläkään kuin marketin jonossa pari makkarapaketin ostajaa. Keräsin kassillisen eineksiä ja pastaa ja kahvia ynnä muuta mitä tuli mieleen. Ajattelin, että Saara sitten tiistaina ostaa täältä ne varsinaiset substanssit.
Seisahdusaikaa Muoniossa on ollut (tähän suuntaan tullessa) aina samat kaksi tuntia, tehdä ostokset ja tankata lounas. Tällä kertaa huoltsikan kahviossa oli tarjolla vain pitsaa, niin ohutta että varjo verrattuna Mänärin pitsoihin. Luin paikallislehtiä ja join tuontiolutta.
Viimeinen osuus Jerisjärvelle oli sekin bussikyyti. Harmaus tiheni vaikka kello oli vasta puoli kolme iltapäivällä. Kelloja oli varmaankin siirretty väärään suuntaan, lokakuulta marraskuulle.
Jerisjärven mökkikylä näytti entiseltään, mutta Liiton leirillä eli retriittimökissä odotti iso yllätys: mökki oli remontoitu niin perusteellisesti, että hetken kuvittelin avanneeni väärän talon oven. Olohuone näytti neljän tähden sviitiltä, yläkerta oli eristetty kopiksi. Kaikki pinnat kiiltelivät niin, että reissuvaatteet oli riisuttava saunan eteiseen ennen kuin kehtasi istua mihinkään.
Hiljaisuus on täällä onneksi entisellään, niin syvä kuin on suurikin. Sataa tauotta. Maisema on kuin ihmemaa ilman värejä, eläimiä ja ihmeentuntua. Napapiirin Narnia.
Täällä mitään ei tarvitse lukea tai kirjoittaa ennen kuin sanat syntyvät itsestään hiljaisuudesta. Vastakohta Liiton messulavaan on odotettu – ja ansaittu.
 |
| Napapiirin Narnia 25.10. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti