Sari Kivistö: Antiikin myyttiset naiset (tietokirja)

  

 

Sari Kivistö: Antiikin myyttiset naiset. Sankareiden uusi elämä nykykirjallisuudessa 

356 s.

Gaudeamus 2026

 

 

Antiikin myyttiset naiset on vuoden parhaita humanistisen alan tietokirjoja, mutta sen löytäminen edellyttää kirjan otsikoiden ohilukemista. Kirjahan ei käsittele antiikin ajan myyttisiä naisia, kuten pääotsikko väittää, vaan antiikkisen naismytologian sovituksia nykykirjallisuudessa. Tähän alaotsikko viittaa, mutta ”sankarit” on puolestaan siinä vahvasti harhaanjohtava kategoria. Vai ovatko prinsessa Helena, ennustaja Kassandra ja hirviö Medusa ensisijaisesti sankarihahmoja?

Sankaruuden viittaa näille tunnetuille naishahmoille sovittaa pikemminkin kustantaja kuin kirjan tekijä, tutkija Sari Kivistö. Myyttisiä naissankareitahan on viime aikoina kaupiteltu tietokirjoissa niin antiikin kuin pohjoismaisen mytologian populaareissa esittelyissä.

Sari Kivistön kirja on kuitenkin paljon kattavampi, syvällisempi ja tulkinnoissaan monipuolisempi kuin mitä antiikin ja nykypäivän kulttuurin yhtymäkohtia esittelevät teokset tapaavat olla. Valitsemiaan kahdeksaa mytologista naishahmoa hän profiloi 1970–2020-lukujen länsimaisesta kaunokirjallisuudesta. 

Edellä mainittujen naismyyttien lisäksi omat lukunsa saavat Odysseian Penelope ja Aeneaan Dido sekä klassisista tragedioista tunnetut Medeia, Antigone ja Lysistrate. Hahmojen valintaa ja järjestystä ei perustella. Mahdollisesti näistä hahmoista on löytynyt eniten sekä feministisen tutkimuksen tukemaa teoriaa että naiskirjailijoiden feministisiä sovituksia. Avoimeksi jää, voisivatko mieskirjailijatkin inspiroitua akateemisista tulkinnoista.

Kaunokirjallisten myyttisovitusten suosio tulee kyllä hyvin perustelluksi niin johdannossa kuin yksittäisten hahmojen yhteydessä.  Spefin harrastajillekin tuttuja esimerkkejä ovat Margaret Atwoodin Penelopeia (2005), Ursula K. Le Guinin Lavinia (2008) ja Madeline Millerin Kirke (2018).

Sari Kivistö toteaa, että antiikin kirjallisuuden säilyttyä useimmiten pelkkinä fragmentteina on tämä katkelmallisuus antanut runsaasti tilaa ”luovalle historiankirjoitukselle” ja sitä mukaa myyttien uudelleenkirjoittamiselle. Perustelemattoman väitteen puolelle menee se, että erityisesti feministinen kaunokirjallisuus olisi hyödyntänyt fragmentaarisuutta.

Feministinen uudelleenkirjoittaminen tarkoittaa alkuperäisen myytin täydentämistä ja arkistamista niiltä osin kuin miesvoittoinen traditio on väheksynyt Helenan, Penelopen ja Kirken kaltaisten hahmojen merkitystä ja näiden edustamaa arvomaailmaa. Samalla uudelleenkirjoitukset ovat tuoneet esille, että jo antiikin aikana myyttihahmoista on kerrottu useita, kirjallisuushistorioista unohdettuja versioita. Esimerkiksi Troijan sodan aloittajaksi väitetty Helena ei olekaan syypää sotaan eikä kaikissa versioissa suostu matkaamaan Troijaan saakka.

Sofokleen Antigonesta lähtevä luku on niitä harvoja kohtia, joissa tavataan  alaotsikon lupaamia naissankareita. Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogiasta on feministinen tutkimus löytänyt paitsi Artemis- ja Antigone-sankarittaren myös Minotaurokselle uhrattavien lasten ja gladiaattorisankaruuden myyttiaineksia. Collinsin jousisankaritar Katniss ei ole kiinnostunut partnerista tai perheestä, koska hänen lojaaliutensa kohdistuu sisaruksiin.

Monetkin Sari Kivistön esimerkkiromaaneista kävisivät fantasiasta, mutta fantasiaa hän ei määrittele, etenkään hämärää alalajia ”myyttifantasia”, vaan ottaa sen kirjamarkkinoiden julkaisukategoriana, samoin kuin dystopiat. Fantasian ansioksi hän näkee sankaruuden uudelleenmäärittelyn: ”[U]usin myyttifantasia tuo naisten lähipiirin paljon aiempaa voimakkaammin esiin ja henkilöhahmojen osoitetaan rakentuvan suhteessa läheisiinsä.”

Uusintava kerrontaratkaisu voi olla niinkin erikoinen ja silti aiheen kannalta perusteltu kuin ”kuororomaani,” jossa useat eri yhteiskuntaluokkien henkilöt saavat esittää mielipiteensä sankarin tekemisistä. Feministisenä pidetty kerrontastrategia, kuten tunnustuksellinen kerronta, voi kuitenkin johtaa pinnalliseenkin ja vanhat valtasuhteet toistavaan tarinaan, muistuttaa Kivistö. Tällaiseksi on todettu muun muassa Millerin Kirke.

Kokonaisuutena Antiikin myyttiset naiset on runsaampi kuin mitä lajien ja aiheiden perusteella olettaisi. Vaikka se edustaa kuivakkaan akateemista eli abstrakteihin yleistyksiin tyytyvää pohdintaa, teoksesta löytyy lisäksi valtava määrä klassisia ja moderneja myyttivariaatioita, jotka houkuttavat tutustumaan esimerkkiteoksiin ja miettimään vastaavia variaatioita kotimaisesta kirjallisuudesta. Kotimaisille spefi-tutkijoille Kivistön kirja on välttämätön johdantoteos tutustua, mutta voisin kuvitella sen tarjoavan ideoita myös myyttejä rakastaville runoilijaluonteille.

 

Markku Soikkeli

 

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portin numerossa 3/2026.