Teatteriharjoituspäiväkirja 2

Vuosisadan pisin ja tylsin päivä (6.12.) katkesi siihen, että pääsin leikkimään teatteriharjoituksiin. Iltaopetuksen vuoksi pari harjoituskertaa oli jäänyt minulta väliin, mutta olenkin lupautunut mukaan vain pieniin täydentäviin rooleihin. Niitä sotanäytelmässä riittää: rivieläviä, pinokuolleita, ja hevosia.

Käsikirjoitusta pala palalta seuraava ohjaus on edennyt vasta muutaman kohtauksen edellisten harjoitusten tilanteesta. Sisään tunnelmaan pääsi taas helposti. Harrastajateatterien toimintakulttuurin mukaisesti meitä oli paikalla vain viisi näytteljää yhdeksästä: yksi oli jättäytynyt pois projektista, kaksi oli sairaana, yksi bilettämässä. Harjoitusten oli tarkoitus kestää viisi tuntia, mutta nyt se lyheni kolmeen tuntiin.

Teimme kahta kohtausta kuin joukkotanssin koreografiaa. Tämä on Terhin tapa ohjata, mikä on itselleni yhtä outoa kuin nykypäivän dramaturgia muutenkin. Tuloksena on kuitenkin elokuvamaisen kineettistä näyttämökuvaa. Viidessä ensimmäisessä kohtauksessa mennään rillumareistä runouteen ja luolamiesaggressioon ja sitten suomifilmijutusteluun ja messiaaniseen ilmestykseen.

Liikkeen motivointi tilanteesta käsin viehättää ja hämmästyttää kaltaistani leffaharrastajaa, olenhan itse sisällä siinä kuvassa. Katsojana sellainen liikkeen pakottama intensiteetin hypähtely myös ärsyttäisi. Osa koreografiasta tietysti tasoittuu ja karsiutuu ennen ensi-iltaa.

Harjoitusten ensimmäisessä kohtauksessa näytelmän nimihenkilö, "kylmien kyytimies" Ketola valjastaa ensi kertaa hevosensa ja tunnustaa olevansa työväenmies keskellä valkoista armeijaa. Siinä kohtaa näytelmän tunnelma muuttuu unisen jolkkaavasta matkanteosta uhkaavaksi.

Meidän sotilaita esittävien piti tahollamme keksiä 3 erilaista äkseeräysliikettä kiväärillä  (pesismailalla). Niistä Terhi valitsi selkeimmät liikesarjoiksi, joilla esitämme uhkaavuuden erilaisia asteita. Hevosta esittävän Clarissan piti puolestaan keksiä 3 erilaista hevosmaista liikettä, joilla hän "puolustaa" Ketolaa ja saa sotilaiden liikesarjat muuttumaan näyttämöltä poisvieviksi, ratsumaisiksi liikkeiksi. Tämä kaikki vaatii vielä melkoisesti harjoittelua. Pienellä näyttämöllä mailat ja hevoset aiheuttavat oikeita mustelmia. Yleisö saa varustautua kypärillä.

Toisessa kohtauksessa Ketola tutustuu toiseen pakkovärvättyyn sotilaaseen. Se onkin ainoa tyven kohtaus koko sotatilanteen pakottamassa, Tampereen taistelujen kliimaksiin johtavassa tapahtumasarjassa. Kohtauksen lopussa Matti Kurikka ilmestyy kuin enkeli puhuttelemaan Ketolaa ja muistuttamaan tämän uskonnollisesta vakaumuksesta, ehdottomasta pasifismista. Terhi käski esittää Kurikkaa ensin henkilökohtaisena messiaana Ketolalle, sitten maallikkosaarnajana yleisölle, ja molemmat mikrofonin lävitse. Enpä itse saisikaan Kurikan kaltaiseen hahmoon tehoja muutoin kuin mikrofonilla.

Ketolan hahmo Tommi Korpelan näyttelemänä (Ikitiessä).

Pesismailat ovat osoittautuneet yllättävän tehokkaaksi rekvisiitaksi. Huomaa heti, miten iso ero tunnelmassa on kolmen tai neljän mailaa heiluttelevan sotilaan välillä. Viisi olisi jo liikaa. Niin paljon symbolivoimaa mailat tuovat tilanteisiin. Ne ovat tehokas vastakohta Ketolan ja hevosen hiljaa jutustelevalle pariskunnalle.

Ketolaa esittävä Juho on näytelmässä jokaisessa kohtauksessa. Hän luo vaikutelman maailmaa nähneestä ajattelijasta, jota uhkailevat aliupseerit eivät pysty pelottelemaan. Jos ei tiedä alkuperäistä romaania, niin tarinassa itsessään riittää yllätyksiä. Ketolahan on poikkeuksellinen suomalainen antisankari. Hänen perimmäinen luonteensa jää Tuurin romaaneissakin (Taivaanraapijat, Kylmien kyytimies, Ikitie) sopivan syvyiseksi mysteeriksi. Näytelmässä sen on pakko aueta hieman enemmän.

Jep. Onhan tämä proggis melkoinen vastakohta 100vuotishuuhaata hymisevälle talvisotaSuomelle.