Tuntematon sotilas (elokuva)

Liian vähän liian paljosta. Tähän useimmat historialliset elokuvat kaatuvat, kuten tämä uusin sovitus (2017) "Tuntemattomasta sotilaasta". Tapa jolla Linnan romaani on sovitettu yhden sotilaan ympärille saa koko jatkosodan näyttämään metsurien eräretkeltä itsekseen räjähteleviä juurakoita vastaan. Välillä näyttäytyy kuplavolkkarin oloinen tankki. Kaikki on pienen ja halvan näköistä verrattuna siihen mitä sotafilmiltä odottaisi, edes kansallisen aihelman yhteydessä.

Karjalan männikötkin näyttävät talousmetsään harvestoiduilta lämpäreiltä, milloin eivät loista mantereisen (=virolaisen) lehtimetsän valoa. Ajan ja paikan tuntu saavutetaan ainoastaan parissa talvisessa, paksujen hankien täyttämässä kuvassa. Asemasodassa sekin hukataan. Koko pitkä asemasotavaihe puristetaan joukkokuviin korsusta. Asemissa paukkuu ihan ilman sotilaita.

Tarinan keskittäminen Rokan hahmoon on erinomainen ratkaisu niin näkökulman terävöittämiseksi kuin sen kaventamiseksi kauemmaksi joukkojen sodasta. Taistelukuvauksille olennaista ongelmaa tämä ratkaisu ei kuitenkaan poista: kuinka antaa vaikutelma vihollisen jatkuvasta läsnäolosta, nykyaikaisen sodan traumatisoivasta kone- ja tulivoimasta? Tässä Aku Louhimiehen ohjauksessa sota tuntuu olevan aina kuvan ulkopuolella, vihollisesta nähdään yhtä vähän kuin Laineen ohjauksessa, missä se oli välttämättömyys poliittisista syistä. Pyrotekniikka on kyllä uskottavaa juuri lähitaisteluissa, missä sen on pakkokin olla, mutta sankaritekoja tehdään kuin kesäteatterin lavalla näkymätöntä vihollista vastaan.

Elokuvan ainoa henki on muutamissa näyttelijä-suorituksissa, jotka pääsevät oikeuksiinsa taukohetkinä, ei taisteluissa. Koskelaa esittävä Jussi Vatanen on ainoa riittävä syy katsoa tämä filmitekele dvd:ltä. Yllättynyt olin myös Eero Ahon vahvasta eläytymisestä Rokaksi. Kyseessä on varmasti Ahon hienoin filmirooli koskaan, missä toki näkyy edellisten Tuntemattomien tarjoama malli hahmolle.

Omintakeista käsikirjoitusta Linnan kirjan pohjalta ei ole uskallettu lähteä tekemään edes Rokan varassa. Tutun koomiset ja traagiset luonnetyypit tarvitaan antamaan tarinalle rytmi sisältä käsin: nyt tuli tuo kohtaus, kohta ollaaan siis Petroskoissa, ja elokuvan tietää olevan puolivälissä kun päästään ryypiskelykohtaukseen.

Pidin kovasti Hietasen ja Vanhalan hahmojen, jopa Honkajoenkin hahmon tekemisestä pienemmin ja tiiviimmin osana porukan toimintaa. Kaikki tämä, ikävä kyllä, tapahtuu ilman draaman kokoavaa kaarta, ainoana kohtaukset erottavana eleenä kuvan päälle liimaantuva historiallinen aika ja paikka. Se on erittäin laiska kompromissi historiallista elokuvaa tehdessä. Mutta Louhimiehelle tärkeintä on ollut saada aikaiseksi päivitetty juhlakuvasto, ei oikea elokuva. Kaikki säröt historiaan kuvaan on valittu nekin myyvimmillä keinoilla: haavoittumiset ovat omanlaistaan gorepornoa ja Petroskoissa naiskauppa ihan sitä itseään.

Kohtaukset Rokan siviilikodista ovat kiusallisinta katsottavaa. Ne ovat juuri sitä kiiltokuvamaisinta, mainoskieleltä näyttävää esitystä, joka on taiteen vastakohta. Ne kohtaukset todistavat parhaiten, miten alentuvasti Louhimiehen kaltaiset ammattilaiset suhtautuvat suomalaiseen yleisöön.
Melkoinen lahja 100-vuotiaalle kansalle, eh?

EDIT: On mahdollista, että 60 vuoden kuluttua Louhimiehenkin tekelettä katsotaan osana samaa epävirallista istoriankirjoitusta kuin Edvin Laineen tulkintaa eikä osana elokuvataidetta. Toisaalta on syytä muistuttaa siitä, miten kömpelönä Laineen klassikoksi nostettu tulkinta nähtiin 1960-luvulla, filmitaiteen arvoa puolustaneen sukupuolven silmissä:”Edvin Laineen spektaakkeli on myös huonoa filmiä, teknillisesti kyllä keskinkertainen, mutta kuvakerronnaltaan epätasainen ja lähes jankuttava.” (Mikael Fränti, 10.12.1967, HS)