Robert Guédiguianin edellinen elokuva, Elämä on juhla (2023) taisi jäädä minulta näkemättä, koska en muista enkä tiedä siitä mitään. Saa jäädäkin näkemättä, jos se on yhtään samanlainen kuin Guédiguianin uusin ohjaus Varasteleva varpunen (2024, La Pie Voleuse).
Voi vain (taas?) ihmetellä miten vähissä Ranskan kokoisessa maassa ovat draaman ammattilaiset, jos näin keskeneräinen ja kerronnaltaan tv-sarjamainen filmi tuetaan kansainväliseen levitykseen saakka.
Eikä ohjaajan ihaillummasta ominaisuudesta, poliittisuudesta, ole enää merkkiäkään. Jäljellä on vain hymistelyä ja Victor Hugo -monologi, jonka varassa draama suljetaan kymmenen minuuttia ennen lopetusta. Sitten kaikki hymyilevät ja tekevät sovinnon kuin kirkollisessa paraabelissa.
Mitä helvettiä! kysyy laatutietoinen katsoja.
Kuviltaan Varasteleva varpunen on samanlainen puhvetti silmäkarkkia kuin muutkin Guédiguianin Marseillen aurinkomaisemiin sijoittuvat filmit. Yksi henkilöhahmoista on kirjoitettu mukaankin ihan vain eroottiseksi silmäkarkiksi.
Elokuvan ainoa sidos realismiin ovat rypistetyt viidenkympin eurosetelit. Ne ovat hätkähdyttävä simppeli efekti ja tuovat mieleen kaikki Bressonin elokuvat lähikuvineen seteleitä hypistelevistä ja kourivista käsistä. Aiheesta saisi mainion paneelikeskustelun, "Rahan metafysiikka ranskalaisen uuden aallon perinteessä", esimerkkeinä Claude Millerin La Petite Voleuse (1988) ja Guediguianin La Pie Voleuse.
Itse Guédiguian olisi sellaisessa paneelissa yhtä pihalla kuin kaurismäet ja kenloachit ja muut työväenluokan satusedät.
Jos mukana eivät olisi ohjaajan vakionäyttelijät, voisi elokuvaa olettaa aivan jonkun muun tekemäksi. Ainahan Guédiguian on rakkautta ja seksiä käsitellyt, mutta pitkällisesti perusteltuina reaktioina elämäntilanteen ahdinkoon, kuten parhaissa filmeissään Marius ja Jeannette (1997) ja Marie Jon kaksi rakastajaa (2002).
Uudessa elokuvassa ihmiset ovat selvästi eristyneempiä ja vailla muuta tarvetta kuin jonkinlainen… vipinä:
- Ihailtu avustaja Maria tuntee vipinää näpistellessään vanhusten rahoja, vaikka voisi saada ne yhtä hyvin pyytämällä.
- Marian tytär Jennifer tuntee vipinää kohdatessaan komean elämäntapadiilerin (asunnonvälittäjän), vaikka voisi saada seksiä yhtä hyvin aviomieheltään.
- Marian mies Bruno tuntee vipinää korttipöydässä, vaikka häviää säännöllisesti kaikki rahansa.
- Marian työnantaja Robert tuntee vipinää katsellessaan… duunaria.
 |
| Duunari saa halvaantuneen keskiluokan hymyilemään... |
Elokuvan draamallinen hataruus piilee juuri tuossa kahden keskushahmon, Robertin ja Marian, keskeneräisesti perustellussa suhteessa. Miksi ja miten Robert tulkitsee juuri Marian edustavan työväen solidaarisuutta? Maria on energinen ja hyväntuulinen, mutta eihän pyörätuolinsa kanssa kotiin rajattu Robert näe maailmasta enää muuta kuin Marian.
Robert kyllä selittää uskottavasti, että ei ole rakastunut Mariaan, vaan että tämä edustaa jotain mitä olisi rakastanut. Muuta yhteistä heillä ei esitetä olevan kuin musiikki, ja Robertin kohdalla sekin jää vain viitteeksi: hän on eronnut vaimostaan musiikinopettajan vuoksi ja siten saanut poikansa vihat.
Pianomusiikki ”vipinän” esoteerisena symbolina soi kaiken aikaa vihjaillen ja aavistellen kohtausten taustalla, ikään kuin ihmisten salaiset ”vipinät” alkaisivat purkautua näkyviin sen jälkeen, kun prologissa nähtävä pianoliikkeen murto päästäisi ”vipinät” sävelinä vapaaksi maailmaan. Tämä satufantasiamainen näkökulma ei kuitenkaan tule hyödynnetyksi sellaisella kepeydellä kuin ansaitsisi ja on aivan muuta kuin mihin ohjaaja on tottunut etsiessään pikemminkin kaurismäkimäistä suurinta yhteistä tekijää kuin renoirmaista pienintä yhteistä ihmettä ihmisten välillä.
Tällaisiin joukkokuviltaan epäselviin ja ryhmädraamana pinnisteleviin feelgood-tarinoihin ohjaaja on harkitusti tähdännyt myöhäistuotannossaan, näin kai voi sanoa 72-vuotiaasta ohjaajasta. Kilimanjaron lumet (2011) ja Talo meren rannalla (2017) olivat poliittisinakin satuina sillä rajalla, että haluaako niitä koskaan nähdä uudelleen. Ehkäpä ei.
Ohjaajan filmografiaa selatessa huomaa, että moni varhaisempi elokuva on häneltä näkemättä, kuten palkittu Gloria Mundi (2011). Parempi olisi käyttää rahansa niitä nähdäkseen.
Varastelevan varpusen ainoa käyttötapa on katsoa se suoratoistosta talven pakkasilla ja lämmitellä välimerellisen aikuissadun lämpöä huokuvissa väreissä.
Filmifriikille, kuten minä, jo näyttelijä Jean-Pierre Darroussinin (Robertina) esiintyminen tuo toki hyvän mielen. Mutta en minä pelkästään siitä 11 euroa ja kahta tuntia omaa elämääni antaisi maksuksi.
Ainoa varsinainen bonus tämän elokuvan näytöksessä oli se, että teatteri (Niagara 21.8.) laittoi aluksi väärän filmin pyörimään, joten sain nähdä muutaman minuutin elokuvan ”Materialists” alkua. Se vakuutti, ettei tuota Celine Songin uutta aikuissöpöstelyä tarvitse nähdä. Sitäkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti