Onko mitään huvittavampaa kuin savuketta himokkaasti hapuileva kardinaali? Pyhä Henki saa digiaikaan sopivan metaforan – ja niin saa moni muukin asia tässä saksalaisen ohjaajan hollywoodmaisessa Vatikaani-filmissä Conclave (2024).
Vakavasti aiheeseensa asennoituva mutta muutoin syntisäätyläisten arkisuutta satirisoiva Conclave on varovaisen yhteiskunnallinen elokuva, joka muistuttaa pienimuotoisuudessaan amerikkalaisia oikeussalidraamoja. Tarina käsittelee maailman mahtavimman mafian, katolisen kirkon johtajavalintaa eli konklaavia, muttei tohdi avata aihetta globaaleihin kytkentöihin mistään juonellisesta konfliktista käsin.
Jos Conclavessa olisi edes pieni sivujuoni tai jos päähenkilöä, konklaavin oikeudellisuudesta vastaavaa dekaania (Ralph Fiennes) esiteltäisiin muutenkin kuin virkahenkilönä, voisi elokuva saada kiinni jostain teeman tapaisestakin.
Tällaisenaan Conlave on lapsellisen osoitteleva analogia nykypäivän johtajuuksista ja vanhahtavan rasistinen etnisissä tyypittelyissään: afrikkalainen paaviehdokas on turmeltunut, italialainen ehdokas on mahtipontinen fasisti (ja vapettaja!), pohjois-amerikkalaiset ovat laskelmoivia pragmaatikkoja. Päähenkilö on tietysti diplomaattinen britti, toisin kuin Robert Harrisin alkuperäisessä romaanissa (2016). Ja konklaavin pyhimysmäisin hahmo on tietenkin etelä-amerikkalainen, meille maallikoille helpoimmin katolisen mafian uudistumista lupaava tyypittely.
Elokuvan hyvin pohjustettu lopputvisti on loppuvitsi, katolisen kirkon kustannuksella, tietysti. Mutta tarvitaanko sen pohjustamiseen sittenkään kahta tuntia tv-melodraaman helppoudella etenevää juonittelua? Mitään kestävää draaman kaarta ei konklaaviprosessista rakennu. Kukin uusi juonenkäänne pohjustetaan ja käsitellään vartissa. Sitten odotellaan seuraavaa. Jos joku spoilaa ratkaisevan loppukäänteen, niin vähintään puolet filmin ideasta onkin jo menetetty. Niin niukka tämä Conclave on sisällöltään.
Vaivalloisen hitaasti alkava tarina muuttuu puolivälissä jopa dekkariksi. Davincikoodimaisia sävyjä on turha tältä kirkollisen korruption analyysiltä kuitenkaan odottaa. Välillä viitataan omituisen epämääräisesti ulkoisen maailman uhkaan Vatikaania, kirkkoa ja konklaavia kohtaan. Koskaan ei tarkenneta (ainakaan elokuvassa) keitä nämä ulkoiset aggressiot oikein edustavat.
Conclave on niin tarkasti ajankohtaisesta politiikasta harmaapesty filmi, että siihen verrattuna taannoinen Kaksi paaviakin (2019) tuntuu raikkaan radikaalilta. Conclaven lopputvisti olisi ollut tuoreehko ehkä 2000 vuotta sitten.
Parasta Conclavessa on se, että sen nähtyään arvostaa enemmän muita aiheelle omistettuja elokuvia, ja kurinalaiseen hurskasteluun kykeneviä näyttelijöitä. Conclaven pääosaan kiinnitetty Ralph Fiennes ei sellainen ole. Hän ei tuo mitään lisäarvoa erehtymättömyyden minimistä kilvoittelevien kardinaalien mittelöön.
Sama tuttuuteen turvaaminen paistaa muistakin näyttelijävalinnoista. Isabella Rossellini tekee helpon nunnatäyteroolin Hollywoodin aidoimpana italialaisena ja John Lithgow on jo olemukseltaan liiankin ilmeinen parodia vallan paisuttamasta kardinaalista. Muutamissa sivuhahmoissa (mm. Stanley Tucci) sen sijaan olisi sisäistettyä särmää modernin ajan pyhyysammattilaisiksi. Heidän osuutensa on valitettavasti minimoitu. Mahdollisia sivuhahmojahan, paavikelpoisia kardinaaleja, olisi 103 kpl.
Kaksi hienoa kuvamontaasia on tehty esittämään ajankulkua ja konklaavin tunnelmaa, mutta niiden takia ei kannata teatteriin saakka vaivautua. Saman suosituksen annoin ohjaaja Edward Bergerin edellisestä ohjauksesta, mahtipontisuudessaan helvetin suuntaan kurkotelleesta ”Länsirintamalta ei mitään uutta” -filmatisoinnista (2022).
Kuopion Kuvakukko-kinossa tätä elokuvaa oli joulun välipäivänä katsomassa 30-40 henkeä eli keskimääräistä isompi yleisö. Selvästikin tällaiselle aikuisemmalle aiheelle olisi elokuvateatereissa tilausta, olipa käsittelytapa miten kepeä ja hampaaton tahansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti