Jos olisi koulumelodraamalle oma alagenrensä, niin saksalainen Opettajainhuone (Das Lehrerzimmer, 2023) olisi siinä normitapaus.
Mutta keskellä keskinkertaisten Oscar-ehdokkaiden
talvea "Opettajainhuone" erottuu mestarillisena esimerkkinä siitä,
miten koulua voi käyttää tilojen tematisointiin sen mukaan millaista toimintaa
draama seuraavaksi edellyttää.
Elokuvan viimeinen kuvamontaasi antaa ymmärtää, että pohjimmainen ongelma ei ole edes opettajien pakollinen, ahdistava kollegiaalisuus, vaan koulu maailmasta eristettyinä tiloina: koulun kaikki huoneet ovat opettajainhuoneita.
Yhtä lyhyttä juoksupyrähdystä lukuunottamatta koko tarina sijoittuu koulun sisälle, joten Nowakin ison oppilaslauman tyypittäminen nopeasti erottuviksi hahmoiksi ja vielä lisäksi kollegoiden tyypittäminen sivuhahmoiksi vaatisi periaatteessa kokonaisen tv-sarjan, mutta elokuvan käsikirjoitus osoittaa tässäkin sitä korkeinta ammattitaitoa tehdessään kaikki helposti tunnistettaviksi.
Päähenkilö Nowakin taustoittaminen puolalaiseksi ja hänen perustelemisensa siten opettajakunnan ulkopuoliseksi on käsikirjoituksen ainoa lurpahdus. Aivan kuin Nowakin psykologinen silmä ei itsessään riittäisi selitykseksi hänen poikkeavuudelleen riviopettajista? Tai kolmikymppisen Leonie Beneschin taito näytellä, että romahduspisteessäkin tällainen Nowak tietää heti mitä tehdä? Hänen persoonansa määrittyy pelkästään sillä, että hän on liikunnan ja matematiikan opettaja, mutta melodraamassa ne riittävät luomaan odotukset ja tulkinnat hänen tomerasta käytännöllisyydestään.
Pieni näpistelysarja uhkaa
paisua oppilaiden organisoimaksi kapinaksi, jossa draama valitettavasti vaihtuu
dramatiikaksi. Se osuus elokuvaa on hupsusti irrallaan muuten juurevasta
koulunkäytävien realismista. Tarina tuntuu paisuttelevan paranoiaa auktoriteettiyhteisöstä
tavalla, joka on ehkä väistämätöntä Saksan historiataakassa, muttei sovi
lainkaan melodraamaan.
Absurdeiksi
paisuvat tapahtumat ovat Nowakinkin kannalta niin mielettömät, että hän jälleen
toimii oppilaiden kanssa pedagogiasta piittaamatta... ja siten palauttaa
tarinaan realismin.
Ihan on mahdollista sekin,
että kaikesta tuttuudestaan huolimatta saksalaisen koulun kuvauksessa on
ironisia pistoja, jotka jäävät suomalaiselta huomaamatta. Mitä esimerkiksi pitäisi
ajatella opettajainhuoneen könsikkäästä, jonka nimi on Liebenwerda???
Kaikki
lapsinäyttelijät ovat onneksi tasaisen hyviä, tunnekuohujen sijaan olennaista
on se, että he pystyvät esittämään uskottavasti pikkuvanhan älykkäitä
12-vuotiaita, jotka ainakin tämän elokuvan mukaan pystyvät jo 7. luokalla
selittämään mitä eroa on matemaattisella todistelulla ja väitteellä. Jos
suomalaista katsojaa moinen nerokkuus epäilyttää niin kylläpä myös
vanhempainillan kohtauksessa saksalainen isäkin huutaa hämmästystään. Koulumaailma
on nykypäivänä aivan muuta kuin mitä vanhempien sukupolvi edes tietää, saati
ymmärtää.
Elokuvan lopetus on melodraamaksi niin yllättävä, että kerrankin/taas toivoin vielä jotain konventionaalisen juonipitoista epilogia. Mutta
ainoa loppuselitys kuitataan loppukrediittien alla yhdellä hidastetulla kuvalla. Näin
ohjaaja osoittaa, että tämä elokuva tehtiin TEEMAN eikä juonen (whodunit
opettajainhuoneessa) tai varsinkaan aiheen (koulumaailma 2020-luvulla)
ehdoilla. Taas sen sietää todeta ääneen: sellaista rohkeutta ei suomalaisissa elokuvissa ole nähty
vuosikymmeniin.
Teemansa
ensisijaisuudella ja dekkariodotusten torjunnalla myös teattereissa pyörivä
ranskalainen Putoamisen anatomia kiusoittelee rivikatsojia. Minusta Opettajainhuone
on sitä parempi ja vähintäänkin tärkeämpi elokuva – etenkin kun se muistuttaa,
että Saksassa on muitakin älylliseen filmikerrontaan luottavia ohjaajia kuin
aikamerkin tavoin kerran vuodessa
suomalaisiinkin teattereihin pyörähtävä Petzold-romanssi. Ohjaaja Ilker
Çatakilta Opettajainhuone näkyy olevan neljäs pitkä elokuva, joten
tarjokkuus Saksan Oscar-ehdokkaaksi ei ole niin suuri yllätys kuin Putoamisen
anatomian kohdalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti