Guediguianin viimeisin Suomeen tuotu filmi, Kilimanjaron lumet (2011), oli sitten jonkinmoinen pettymys, kiusallisen alleviivaava hyvää tarkoittavaksi tarinaksi - tasan sillä kompuroivan naivistisella asenteella, josta Guediguian on rinnastettu Aki Kaurismäkeen.
Ero Kaurismäen hölmöyksiin on siinä, että Guediguian muistuttaa toistuvasti idealismin poliittisesta jatkumosta: käytännölliset valinnat vähäosaisten puolesta ovat arjen kommunismia, jonka vaikuttavuutta ei voi propagoida muuksi. Ohjaajan antamin viittein tai vapauksin hahmot näyttävät ja kuulostavat ikäisiltään, 50-60 -vuotiailta. En muista vastaavaa elokuvaa, joka näin viitseliäästi käsittelisi vanhuuden saavuttamista DRAAMAN aineksena, koko elokuvan keskeisenä kysymyksenä. Välillä mennään tragediankin puolelle, päättämättä miten nämä utopistit siihen oikein reagoivatkaan. Eipä ihme, että ohjaaja on eläkeiän kynnyksellä - ehkä siinä ei sitten tiedä miten tuoda mustimmat sävyt ikäaiheeseen.
Se tärkeämpi eroavuus mr Kaurismäen satuiluun on karheassa realismissa ja ympäristön historian, eritoten siinä tehtävän työn, esilletuonnissa. Talo meren rannalla on POLIITTINEN satu verrattuna AK-satuihin. Poliittisen sadun vertauskuvallisuus viittaa metonymioin tulevaan siinä missä tavallinen filmisatu viittailee metaforin menetettyyn. Ilmapiiri tällaisessa poliitisessa elokuvassa on leppoisa ja räjähdysherkkä. Sotilaat saapastelevat toistuvasti keskeyttämään perhekohtauksia.
Autenttinen maisema on poliittisessa sadussa huolella valittu lavaste. Siinä näyttelijät latelevat onttoja, kirjallisia repliikkejä, aivan kuten AK:n paperinohuet hahmot. Korkealentoinen siteeraus ei kuitenkaan eristä hahmoja. Guediguianin näyttelijät ovat ensemble, joka toimii yhteen kuin perhe jota he esittävät. Niin katsoja kokee nähneensä jotain isosti merkittävää, jonka osaset on ehdottomasti TARKOITETTU yhteen.
Ja lopetus on tässä elokuvassa onneksi harvinaisen nokkela, sen tiivistämisessä miten menneisyys ja mahdollinen tulevaisuus kaikuvat holvikaarien teatteritilassa draamantajua kunnioittaen.
Pettymys. Ne pakolaispojat oli kuin deus ex machina, jolla pelastetiin tyhjä loppu.
VastaaPoista(Kaurismäen toivon tuolla puolen oli surkea. Niin ku ois pantu vanhoja ideoita säkkiin, ravisteltu, ja kaadettu lattialle akifanien kerättäväksi.)
Oli elokuvasta se ilo, että se sai ajattelemaan miten vakaasti ranskalaisissa elokuvissa uskotaan kirjojen ja teatterin sivistävään vaikutukseen. Ei sellaista varmuutta muiden maiden tuotannoissa esiinny. Ja sitten näin eilen Techinen "Ranskalaisia muistoja", joka on kuin ketju romaanitaiteen kliseitä, mutta samalla niin omintakeinen pastissi kirjallisuuden adaptoinnista, että pitäisi olla pakollinen koulutusfilmi elokuva-alalle.
VastaaPoista