Kalenteritytöt (näytelmä)

Miten syövän kaltaista aihetta käsitellään tappavan pandemian aikana? Periaatteessa kuten ennenkin. Mutta analyyttisen sarkastiseksi tarkoitettu näkökulma voi epäonnistua poikkeuksellisen raskaasti juuri tällaisena aikana, juuri tällaisen aiheen kohdalla, kuten viime viikolla nähty "Näkemiin professori" osoitti.

Sitäkin suuremmalla kiinnostuksella menin (18.7.) katsomaan syöpäaiheista näytelmää "Kalenteritytöt". Sekin lähestyy aihetta viisaan epäsuorasti ja tilannekomiikan sävytyksellä, mutta onnistuu kaikessa missä tuo elokuva epäonnistui.

Ihan helpolla kuolemanvakavan aiheen humoristinen käsittely ei onnistuisi, jollei näytelmän teksti perustuisi tunnettuun elokuvaan (2003), josta Ylöjärven museomäellä pyörivässä versiossa käsikirjoitus on (erillisellä luvalla) perinpohjaisesti lokalisoitu. Tekstin tunnettuus, etenkin tarinan tosipohjaisuus, tuo huumoriin arvokkuutta ja leppoisa paikallisuus maanläheisyyttä. Tämä on ilmeisen toimiva ja yleinen kaava kesäteatterien näytelmissä.

Erityistä "Kalenterityttöjen" huumorissa on se, miten tarinan arvokkaat henkilöhahmot uhraavat oman arvonsa (alastomuus tyttökalenterissa) saadakseen tukirahaa tabuna pidetylle elämänalueelle (syöpäsairauksien stigmaattisuus). Huumoria on kevennetty peribrittiläisellä vitsailulla riisumisesta ja alastomuudesta, mikä meikäläisen saunakulttuurin kontekstissa kuulosti monin paikoin hassun vanhahtavalta. No, sehän ei ole välttämättä haitaksi kesäteatterille.

Lisäksi draamasta paistaa sen alkuperä elokuvana. Ensimmäisen puoliajan näytelmä toimii sen varassa, miten marttakerhon aktiivit saadaan suostuteltua tabuja murtavaan projektiin, poseeraamaan tyttökalenterissa. Toinen puolisko näytelmää on toiminnallisempi, mutta draaman ainekset on jo käytetty, kun jäljellä on naisten yksittäisten konfliktien käsittely julkisuuden paineessa.

Katri Häti ohjaa museomäellä.

"Kalenterityttöjen" ohjaajaa Katri Hätiä voi siltikin kiitellä erinomaisesta tekstinvalinnasta. Harva draama antaa niin tasaisesti tilaa useille eri näyttelijöille, ja saa nämä vielä lisäksi profiloitumaan osana kollektiivia. Sekä aiheensa että rakenteensa puolesta "Kalenteritytöt" muistuttaakin läheisesti kotimaista näytelmäklassikkoa "Lumikit" (1988). Tosin "Lumikit" on surumielisempi, personoivampi, ja tietysti ajan & paikan kaavoihin tukeutuessaan ihan oikea draama verrattuna "Kalenterityttöihin".

Kuoleman kahtalaisilla (oma/muiden) merkityksillä pelaaminen jää toki etäiseksi "Kalenteritytöissä" verrattuna moniin syöpäfilmeihin, joissa tavanmukaisesti potilas itse saa verbalisoida sairauteen liittyvän kahtalaisuuden. Päätellen "Kalenterityttöjen" suosiosta eri paikkakuntien teatteriohjelmistoissa etäännyttäminen on kuitenkin se ainutkertainen ratkaisu, joka tekee näytelmästä universaalin: tappava sairaus on niin yhdistävä vihollinen, että sitä vastaan kamppaillessa kaikki keinot ovat kauniin karnevalistisia. Tämä sanoma verbalisoidaan "Kalenteritytöissä" monipuolisesti. Julistava verbalisointi voisi johtaa sietämättömään sentimentaalisuuteen (kuten monissa syöpäelokuvissa), jollei kesäteatterin kirjaimellisesti pystymetsäläinen ilmapiiri tasoittaisi tunnelmaa. Syöpään kuolleen muistolehdon voi nähdä sekä sankoihin istutetuissa auringonkukissa (symbolina) että lavasteiden takana kohoavassa hongikossa (tekstin lokalisointina).

Erityistä "Kalenteritytöissä" on tietty sekin, että se on Tukkateatterin ensimmäinen projekti kesäteatterina. Onneksi se toteutui. Yleisöä oli näkemäni perusteella jopa enemmän kuin ehkä tavanomainen kesälauantai vetäisi paikallisia ihmisiä. Koronan edellyttämät turvamääräykset hoituivat nekin kuin tappavat epidemiat olisivat jo osa arkeamme... jossa tällaiset näytelmät ovat nyt entistäkin universaalimmin koskettavia, kieltämättä...