Puoliterve ei ole (edes) toipilas

 

By Patrick J. Lynch, medical illustrator

Puoliterve ihminen ei ole edes toipilas. Toipilaalla on sentään jotain mihin nähden odottaa
paranemista. Puoliterve ihminen on nolo ja häilyvä. Yksikätiseksi puolittava hermopinne ja puolikasvoiseksi zombinoiva Bellin pareesi eivät yhdessäkään riitä SELKEÄSTI puzzlettamaan kokokuvaa itsestä. 

Sängystä on silti noustava. Vain lapselle voi väittää olevansa sairas. Tekstitöitä ei saa aikaiseksi kuin murunen kerrallaan, mutta kone on joka päivä avattava. Ei päivääkään ilman... rivinvaihtoa.

Oikeastihan oireeni ovat erittäin LIEVIÄ siihen nähden, miten jumissa käsi ja kasvot voisivat pahimmillaan olla. Ja tietysti pelkkiä hyttysenpistoja verrattuna siihen, mitä monillekin ystävilleni on tässä maailmassa jo tapahtunut. Arjen jatkuvuuteen tottuneen kirous "miksi juuri nyt" sumentaa kuitenkin suhteellisuudentajun. Juuri tätä tarkoittaa se, että on häilyvä, puoliterve: puoliksi todellisuuden kynnyksellä; kuvainnollisestikin vain puoliksi omilla kasvoillaan. 

 

Oikea käsi voi terapoida vasenta kättä hieromalla sitä, mutta tulos on enemmänkin spirituaalinen kuin psykofyysinen. Tulee mieleen Stanislaw Lemin Rauha maassa. Lemin kuvaus vasemman käden itsenäistymisestä ja eksistentiaalisesta petollisuudesta vastaa hirtehisen hyvin sitä miltä oma itse tuntuu juuri nyt.

Torstaina kävin jälleen fysioterpalla. Ei hänelläkään ollut mitään sanottavaa siihen, kuinka ihmeessä kipulääke tai käden hermopinne voisi aiheuttaa kasvojen perifeerisen halvauksen. Sain lisää ohjeita, kuinka treenata vasenta kättä. Periaatteena on nyt, että kättä ja hermoa pitäisi varovasti "liu'uttaa" eikä provosoida käden ja (pahiten) peukalon jumittavaa keskushermoa.

Käden toipuminen voi kestää ties miten pitkään. Sehän tässä eniten rassaa. Mitään normatiivista toipumisaikaa tällaiselle hermopinteelle ei ilmeisestikään ole. Terppa ei maininnut edes mitään esimerkkitapausta siitä, että olisi NÄHNYT jotain vastaavaa aiemmin.
 

Tänään kortisonikuurin yhdeksäntenä päivänä on oikeanpuoleinen kasvopuolisko kuitenkin tuntunut venyvän monta milliä enemmän kuin edellisinä päivinä. Muutos tuntuu tapahtuneen jopa puolen vuorokauden sisällä. Yhtä nopeasti kuin alussa halvauksen eteneminen. Varsinainen kevätpäivien ihme.

Ehkä kortisonikuurin pikainen aloitus, vrk oireiden alkamisesta, oli juuri niin ratkaisevaa kuin väitetään. Mutta 95% Bellin pareesin tapauksista paranee joka tapauksessa, sanovat nettilähteet. Tosin kolmannekselle meistä jää ilmeisesti jotain vaivaa kasvoihin. Tähän mennessä ärsyttävintä ei ole ollut syömisen ja juomisen vaivalloisuus, vaan oikean silmän jatkuva kuivuminen. Tuntuu ettei sitä saa tarkennettua kunnolla edes silmätippoja tiputeltuansa.

Käden suhteen ei voi olla yhtä toiveikas kuin kasvojen. Se on tietysti ratkaiseva muutos, että viikon on nyt pystynyt nukkumaan ilman kipulääkettä. Edes käden puutuminen ei tunnu enää yhtä vaivalloiselta. Viime yö taisi olla eka kerta kolmeen viikkoon, että sain täyden pitkän yöunen. 

Mutta yksikätinen läppärinkäyttö on kuin aivopuoliskolla ajattelua. Pelkästään yhdellä kädellä näppäily ei ole edes puoliksi niin nopeaa kuin kahdella kädellä kirjoittaminen. Yhdellä kädellä saan naputelluksi vain 1-2 sormella, joten kirjoittamistyö on enintään kymmeneksen normaalista vauhdista.

Kuitenkin pitäisi pohjustaa kaiken aikaa seuraavaa kirjaprojektia. Välittämättä siitä, ettei apurahan kaltaista ole näköpiirissä edes siihen hetkeen, kun molemmat kädet taas ajattelevat näppiksen yllä ja molemmat silmätkin tarkentuvat vaivatta kuvaruudulle.
 

Lemin sijaan lohtukirjallisuuttani ovat tällä kärsimysviikolla olleet Richard Shepherdin muistelmakirjat. Brittiläisen herrasmiespatologin ammattiylpeä ääni kuvailee niissä mukaviileästi tutkimiensa uhrien tilastopoikkeamia. Lukija näkee karmivan selvästi, että patologisin tapaus on Shepherd itse. Moinen yhdistelmä suolenlämmintä narsismia ja veitsenterävää anatomianluentoa on juuri sitä suhteellisuudentajuista tekstiä mitä tällä viikolla olen tarvinnut.

 

Shepherdin jälkeen mikään ei tuntunut yhtä tämänmaailmalliselta asiaproosalta luettavaksi. Otin kokeeksi hyllystä joulukirjaksi ostetun,  Greg Eganin mammuttimaisen Best of -kokoelman. Assosiaatiohyppy näiden kahden kirjoittajan välillä osui oikeaan. Lisää spekulaatioita todellisuuden mielivaltaisuudesta. Mutta nyt pitkinä tarinoituina ajatusleikkeinä. "Radical hard sf" on liioiteltu luonnehdinta niistä perinteiseen kyberpunkkiin verrattuna, mutta omaperäisten ajatusleikkien määrässä ja skaalassa Egan on omaa luokkaansa.  

Jo Eganin Axiomatic-kokoelmasta olin valmis sanomaan, että se on scifin top10-kirjoihin kuuluva teos. Mutta Best of on ahmaissut sen parhaat novellit ja vielä kahden seuraavankin kokoelman.

Tänään avasin sivuprojektin mahdollisuuden kirjoittaa Eganista ja muutamasta muusta kovan scifin viimeisestä mohikaanista. Ilman sivuprojekteja isot projektit pimentävät horisontin eikä eteensä näe kohta edes kvartaalia.