KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024


- tietokirjani Eroottinen elokuva on ilmestynyt
- Savossa 3.-10.6. ja 18.-30.6.
- Muoniossa 27.7.-2.8.
- Helsingissä 13.8.






perjantai 22. maaliskuuta 2024

Isä (Kuopion kaupunginteatteri)

 

Tarkistin pääsylipusta kolme kertaa, olenko tosiaankin oikeassa paikassa. Florian Zellerin näytelmä Isä (2012) on kamaridraaman normatiivisin tai suorastaan patologisin esimerkki, joten en voinut kuvitella sitä kuin huoneteatterin kokoiselle pikkunäyttämölle. 

Mutta Kuopiossa tämäkin on toisin, totesin. Kuopion kaupunginteatterissa Isä on sovitettu keskelle suuren näyttämön hallimaista avaruutta.

Näyttämön valintaa ei selitä muu kuin aiheen myyvyys isoille katsomoille. Isä onkin ollut viime syksystä saakka kuopiolaisten kassamenestys.

Niinpä intiimin klaustrofobista muistisairauteen vajoamista esitetään valtavalla näyttämöllä ikään kuin sairauden syy olisikin ympäristössä ja vieraantumisessa eikä yksilössä ja neurologiassa.

Muuten kuopiolaisten sovitus ei tätä tulkintaa tue eikä muutenkaan nosta Zellerin älykkäästä draamasta esiin mitään sellaista mitä ei olisi nähty jo tunnetussa elokuvaversiossa (2020).


Kuva: Sampo Jaakkola
Sentään Isä on takuuvarma käyttödraama. Sen voisi katsoa vaikka pari kertaa vuodessa muistaakseen mitä psykologinen realismi voi tarkoittaa teatterissa. Tämän muistutuksen tärkeyttä ei voi liioitella, kun vertaa Isää siihen helppoon sosiorealismiin, jota nykydraama ja laitosteatterit tyrkyttävät.

Isän poikkeuksellisen subjektiivinen (muistisairaan ihmisen) näkökulma tuntui nerokkaan simppeliltä idealta kun sen näki elokuvassa. Mutta idea toimii vieläkin hypnoottisemmin teatterissa, jopa kuopiolaisella puolen hehtaarin näyttämöllä.

Isää katsoessa on pakko ajatella, että kaikki teatteritaide on pohjimmiltaan esineteatteria: kaikki henkilöt ja asiat nimetään esityksessä tietyiksi draaman elementeiksi. Ainoastaan sosiorealismin tylsä paradigma (”pienoiskuva teeman yhdistämistä ihmisistä”) saa ajattelemaan näitä nimeämisiä pysyviksi. 

Isässä ihmiselämän absurdi rajallisuus saadaan näyttämään tihennetyltä todellisuudelta. Näkökulman subjektiivisuus ja aiheen 'luonnollinen absurdius' ovat melkoinen haaste ohjaajalle. Miten paljon antaa aiheelle myöten sivuhahmoja esitellessä, etenkin jos näkökulmahahmo ei ole paikalla kohtauksessa? Miten paljon antaa myöten väistämättömälle komiikalle? Laitosteatterimaisen tarkasti mutta yllätyksettömästi ohjaaja Taava Hakala on näihin haasteisiin vastannut.

 

Kuva: Sampo Jaakkola


Kuopiolaisten sovituksessa pääosaa esittävä Esko Roine on vastustamattoman karismaattinen, mutta tuo traagiseen hahmoon mukanaan myös sen ”kiva höppänä” -huumorin, joka on hänelle liiankin omiaan. Aiheen ja Roineen vetämä yleisö naurahtelee pakostakin synkälle tilannekomiikalle. 

Enimmäkseen tunnelma on kuitenkin synkempi kuin missään perhetragediassa. Tätä puolta psykologisessa realismissa senioriyleisö osaa arvostaa. Esityksen loppuessa yleisö aplodeeraa seisaaltaan. Sellaista en ole Kuopiossa ennen nähnyt.

Dramatisoituja dementikkohahmoja sen sijaan olen nähnyt jo liikaakin, etenkin elokuvissa. Kukapa ei. Yksikään niistä ei ole päässyt lähellekään sitä, mitä muistisairaan omainen ja omaisen omainen kokevat. Helppoihin sosiodraamoihin verrattuna Zellerin valitsema näkökulma erottuu pelottavan rehellisenä ja myötäelettävänä.

Näytelmäsovituksen vertailut Oscar-palkittuun elokuvasovitukseen (ranskalaista vuoden 2015 filmisovitustahan ei kukaan ole nähnyt) ovat silti väistämättömiä. 

Elokuvassa Anthony Hopkinsin esittämä muistisairas isä on paljon aktiivisempi tutkimaan oudoksi käynyttä ympäristöään, minkä ansiosta katsojalla on jotain johon odottaa ratkaisua; edes lupaus henkilödraamasta. Näytelmässä itsessään on draamaa vain sen odotuksen verran, mitä isälle tapahtuu jos viimeinenkin tajuisuutta kiinnittävä muisto (”se rakkaampi tytär”) osoittautuu pettäväksi. Tähän Kuopionkin sovitus tyytyy.


Florian Zellerin perhetrilogiassa Isä on edelleenkin se ainoa kestävä teos, elävä klassikko. Äiti (2019) ja Poika (2019) täydentävät sitä vain niin kuin taiteilijan jälkikäteiset sormiharjoitukset Isään upotetusta esineteatterin ideasta.

Arvioni ”Äidin” näytelmäsovituksesta (2022, Turun kaupungint.)
https://bitteinsaari.blogspot.com/2022/03/aiti-naytelma.html

Arvioni ”Pojan” elokuvasovituksesta (2022)
https://bitteinsaari.blogspot.com/2022/11/the-son-elokuva.html





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti