Onkohan Disclosure Day (2025) tänä vuonna 80 täyttävän Steven Spielbergin testamentti?
Toivotaan. Elokuva on niin läpensä kehno, että toive on olla näkemättä enää yhtäkään uutta ohjaaja Spielbergin elokuvaa.
Testamentilta Disclosure Day vaikuttaa lukuisten edellisistä Spielberg-filmeistä
kierrätettyjen ainesten vuoksi, ikään kuin veteraaniohjaaja haluaisi vielä
kerran palata niihin fantisoituihin ideoihin, joista hänet parhaiten tunnetaan:
Kolmannen asteen yhteys, E.T., AI ja Minority Report ovat kaikki kierrätyksen
kohteina, vaikka tarina sinänsä on kuin venytetty versio mistä tahansa X-files
-jaksosta…
…tosin sillä erotuksella, että mikä tahansa X-files-jakso näyttäisi oikealta draamalta verrattuna tähän hirvittävän laiskasti käsikirjoitettuun ja pöyristyttävän pateettiseen ”Paljastuspäivä”-elokuvaan, jonka jokainen "paljastus" on koomisen tuttu klisee kymmenistä scifi-elokuvista.
On omanlaisensa suoritus, että Disclosure Day ei
sisällä mitään omaperäistä ratkaisua edes kerrontakeinoissaan, kuten yleensä herra Spielbergiltä
on totuttu odottamaan. Ilmeisesti ohjaaja ei kerta kaikkiaan enää välitä, miten
satunsa kertoo. Hänen filmografiaansa katsoessa on helppo palautella
mieleen, etteipä hän ole tainnut välittää enää viimeiseen kahteenkymmeneen
vuoteen… sitten War of the Worlds ja Munich -elokuvien, jotka molemmat
näyttäisivät ilmestyneen 2005. Sen jälkeen Spielberg on kokeillut eri genrejä, mutta
kenties pikemminkin tuotannollisista syistä kuin elokuvallisin ambitioin. Bridge
of Spies (2015) ja The Post (2017) olivat vielä kerronnaltaan spielbergmäisen
vetäviä, omassa genressään laadukkaita elokuvia, mutta Ready Player One
(2018) ja West Side Story (2019) jo täysin tarpeettomia, puhtaasti tuotantoarvoihinsa
luottavia viihdetekeleitä.
Kaikkiin edeltäviin elokuviin verrattuna jotain aivan uutta Disclosure Day -tuotteen tarinassa edustaa kristinuskon ja uskovaisuuden ylistys. Sekin antaa syytä olettaa, että pelimies Spielberg tässä voitelee mainettaan jälkimaailmaa varten. Elävälle teatteriyleisölle nuo ”alienit ovat lähempänä jumalaa kuin me” -sokerikuorrutteet ovat joka tapauksessa ainutkertaisen kiusallista katsottavaa. Onko tämä tosiaankin saman ohjaajan työtä, joka on tehnyt Schindlerin listan (1993) kaltaisen mestariteoksen ihmisyyden säilyttämisestä keskellä barbariaa?
Lattean genreymmärryksen, kliseisen tarinankuljettelun ja oksettavan pateettisen ydinperhe-herkistelyn lisäksi Disclosure Day muuttuu vielä loppujaksossaan niin läpensä hölmöksi, että sitä voisi olettaa parodiaksi CGI-tehosteiden varaan rakennetuista scifi-filmeistä. Jo loppujakson edellä kaikki symboleiksi tarkoitetut CGI-eläimet ja "Neljännen asteen yhteydeltä" näyttävä lapsuustakauma piparkakkutaloineen ovat ällistyttävän kömpelösti toteutettuja. Aivan kuin niiden keinotekoisuus olisi tarkoitettukin pohjustamaan loppujakson katsomista digikulttuurin ja nettijulkisuuden nihiloivana antikliimaksina.
Ainoa tuore ajatus, minkä Disclosure Day -elokuva herättää on se, että pääosan Emily Blunt näyttää aivan kristillisen kitschin ikoniselta jeesukselta. Sekö sitten lienee ihmeenkaltainen lähtökohta, että peliherra Spielberg on tämän elokuvan halunnut testamentikseen ohjata?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti